Vielä täällä

Demi
<3

Kirjoitan tätä tekstiä sunnuntai-iltana kello 23.02. Ajatuksena on välittää pienen pieni viesti blogiosallisuuttani vaivanneesta hiljaiselosta. 

Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa. Arki kulkee vaan niin lujaa tällä hetkellä. Kun kirjoitan noin, se kuulostaa melkeinpä valitukselta. Mutta melkein on metri rannasta, kuten mummoni sanoisi, ja siihenkin on moni hukkunut. Melkeinpä ei siis merkitse juuri mitään varmaa, ei edes sitä, että nopeatempoinen arkielo olisi huonoa arkieloa. 

Kuluttavaa se toki on. Opiskelupäivät saattavat venyä kymmentuntisiksi. Etäpäivät ovat töitä ja hyppytunnit salikäyntejä varten. Päälle Kerava-Helsinki -välin ravaaminen. Kodin, kissojen ja skidin huolto, ruokinta ja läsnäolo. Satunnaiset sosiaalistumisyritykset (”olipa ihana nähdä, nähdään pian uudestaan!”) satunnaisten ystävien kanssa. Viikonloppujen tavoitteena rentoutuminen, toteututus kuitenkin yleensä vapaa-ajan pakkoviettoa — mikä johtaa siihen, että sunnuntain uupumus voi olla maanantaitakin pahempi. Unohtamatta kaikkea ympäröivää kuormittavaa ainesta, kaikkea sellaista mihin pitäisi perehtyä ja osallistua, kaikkea eduskuntavaalien ja ilmastokriisin väliltä.

Yliopiston vessassa oppii toisinaan enemmän kuin luennoilla. 

Ja sitten vielä parisuhde. Rakas, voimia antava, palauttava parisuhde. Toinen, jolle voi purkaa liian hitaasti kävelevien ihmisbarrikadien idiotismi (ja olet liian kiltti, kun et sano syyn olevan minussa, kun lähdin taas liian myöhään), liian pitkän päivän riittämättömyyden tunteita ylitsepursuava hermoromahdus (mihin osaat sanoa juuri ne lohdullisimmat sanat, joita en kuitenkaan usko, mutta sanot silti), mutta myös liian korkealentoiset ajatusketjut mahdollisista tulevista kandiaiheista ja urasuunnitelmista (arvostan eläytymistäsi, vaikkakin tiedän sen olevan ainakin jonkin verran epäaitoa aiheiden velloessa varhaiskasvatuksessa). Tämä parisuhde ei ole missään vaiheessa ollut osa kuluttavuuden jatkumoa, vaan päinvastoin. 

Toimiva parisuhde laskee stressileveleitä takaisin sietokyvyn alueelle, mikä perustunee terapiatyyliseenkin ”on joku, jolle kertoa kaikki” -ajatteluun, mutta ei selitä koko totuutta. Minä saan parhaiten energiaa siitä, että tiedän, etten ole yksin. Parisuhde on meluaita minun ja hälisevän ulkomaailman välissä. Se on aallonmurtaja minun ja myrskyävän deadlinejen, lööppien ja to do-listojen meren välissä. Parhaimmillaan parisuhde on pahimmissakin tilanteissa se palovaroitin, joka nappaa päästäni nousevan ylikuormitussavun, piippaa ja saa minut tiedostamaan, ettei minun tarvitse selvitä tästä itsekseni. 

Minulla on kumppani, minulla on tiimi. Minä olenkin me, ja me emme vain selviä arjesta, vaan me onnistumme siinä. Ajoittain ehkä jopa iloitsemme siitä. Esimerkiksi silloin, kun kuusivuotias piirtää hämmentävän tarkat profiilit meistä iltapalapöydässä. 

I got them tiddies.

Koko paletin ohessa 1638 on ollut — on edelleen — yhteinen projekti, dialogia parisuhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole se ensisijaisin voimavarojen projektiopaikka, ymmärtänette. Jarkko on ollut aktiivisempi, ja tulee varmaankin jatkossakin olemaan. Tällä hetkellä hän valmistelee postausta otsikolla ”Miten saat itseäsi selvästi paremman näköisen tyttöystävän?”. Odotan kauhuissani innolla. Niin varmasti me kaikki. 

Itseasiassa toisenkin asian takia piti tulla postaamaan tänne. 1638:a voi seurata tätä nykyä myös Bloglovinissa. Mutta nyt kello on jo 23.33, ja tästä pienestä lyhyestä nopeasta still alive -postauksesta on rönsyillyt pitkä arkipurkautuminen. No, ehkä se oli tarpeen sitten. Nähdään!

Parisuhde sukupolvikokemuksena

Demi

Rosa Meriläinen kirjoitti HS:n sivuille juuri kolumnin parisuhteiden ikäeroista ja omista kokemuksistaan. Tietysti siihen on tartuttava! Erityisesti mieleen jäivät kommentit: ”Voi olla, että ikätoverin kanssa on samankaltainen sukupolvikokemus” sekä ”Seuraava kumppanini oli minua kolmekymmentä vuotta vanhempi. Sellaisella ikäerolla on mahdotonta saada aivan tasa-arvoista liittoa. Varallisuuseromme oli musertava ja asemamme yhteiskunnassa aivan toinen.”

Mikä sitten on sukupolvikokemus? Tarvitsenko minä samaistumispintaa muilta ysärin lapsilta parisuhdetta myöten? Entä tasa-arvoinen parisuhde, onko se useamman vuosikymmenen ikäerolla oikeasti sula mahdottomuus? Aina ja kaikilla?

Lapseni isä on minua kaksi vuotta vanhempi. Vaikka lähin minun lapsuuttani todella ymmärtävä ihminen lienee ollut psykoterapeutti, on lapseni isä kuitenkin kaltaiseni milleniaali. Jaamme tämän mystisen sukupolvikokemuksen. Olemme eläneet samalla Pokémonien ja sosiaalisen median synnyn aikakaudella. Olemme olleet esiteinejä, kun Suomi voitti Euroviisut ja taaperoita (minä vielä pienempi) kun vietiin mm-lätkä -95.

Mutta olimme myös fundamentaalisesti erilaisia ihmisiä. Ja niinpä erosimme.

Jarkolta saan silloin tällöin kuulla siitä, etten tiedä taikka muista, kuka oli presidenttinä vuonna -86 tai etten osaa suhteuttaa sitä, että Kalliossa on joskus ollut edullisia asuntoja. Jarkolle toisaalta voi heittää, että kuinkas vanha sinä olitkaan, kun isä osti radion kotiin. Mihin taasen Jarkko vastaa, että ai, onko sinne Keravan kaltaiseen kolmanteen maailmaan jo vedetty puhelinlangat.

Vietettiin tässä juuri puolivuotispäivää (wow!!!). Kuukausien kuluessa parinkymmenen vuoden ikäero, samoin kuin parinkymmenen kilometrin etäisyys, menettävät merkitystään. Ei sitä joka yö tule valvottua kattoa katsellen ja pohtien, että onpas nyt jäätävä tämä tilanne ja ai herranjestas sentään mitenhän tästä nyt eteenpäin. Ei enää ainakaan.

Haluaisin toki kovasti sanoa, että ikä on vain numeroita, piste. Että mitä väliä sillä on, kun on kyse aikuisista ihmisistä. Toki näillä argumenteilla pelaan yleensä, mutteivät ne mitään taivahan tosia ole. Ikäerolla on merkitystä — ei välttämättä sukupolvikokemuksen kautta, mutta elämänvaiheiden näkökulmasta.

Minä olen toisen vuoden yliopisto-opiskelija; alana varhaiskasvatus, jos se ei ole tullut aiemmin puheeksi. Toiveissa tai aikomuksissa (positiivisuuteni määrästä riippuen) on opiskella vielä pitkään, parhaimmassa tapauksessa väitöskirjaan asti. Vuosissa se on kahdeksasta eteenpäin. Se tarkoittaisi, että olisin yli kolmekymppinen, kun pääsisin työelämään ja sen mukaisille liksoille. Jarkko olisi silloin yli viisikymmentä.

Tajuan hyvin, mitä Meriläinen tarkoitti tekstissään epätasa-arvoisista asemista ison ikäeron parisuhteissa. Jos ajateltaisiin ihan opiskelijabudjettielämän ulkopuoleltakin, esimerkiksi ajankäyttö minulla, yhden lapsen äitinä, parikymppisenä opiskelijana, on täysin erilainen kuin multitaskaavalla yrittäjä-työnarkomaani-miesystävälläni. Minun täytyy aikatauluttaa eloni vartin tarkkuudella, jos siis tahdon elää reunalla. Jarkko voi mennä ja tulla, miten duunit vain suinkin joustavat. 

Tämä on meidän parisuhteemme suurin ristiriita, keskustelujen kuumin peruna, haaveiden inhorealistinen tyrmääjä ja arjen turhauttavin, väistämättömin fakta.

Mutta — aina on joku ihana mutta — luoviminen, kompromissit ja aikataulumambo ovat hyvän parisuhteen kulmakiviä siinä missä luottamus ja rehellisyyskin, eikös? Jos on jotain timanttista, jotain, mikä tekee oikeasti hillittömän onnelliseksi, ei sitä raaskisi poiskaan heittää, vaan koska minä lounastan Unicafessa ja toinen Kiilassa. Ei, siinä tavataan puolimatkassa ja mennään vaikka McVeganeille luentojen ja palaverien välissä. 

Emme ehkä jaa samoja kokemuksia markkojen muuttumisesta euroiksi (minä aloin silloin saada viikkorahaa kaksi euroa, Jarkko varmaan etsi sijoitusasuntoja tai jotain vastaavaa), mutta olemme muilla tavoin yhteensopivia. Kummankin henkinen ikä jossain kolmenkympin huitteilla. Maailmankatsomus ja arvot kohtaavat noin suunnilleen. Huumorintajut risteävät. Viihdytään. Se on se, mille minä antaisin (ja annankin) suurimman merkityksen.

Ja, kuten Meriläinenkin asian ilmaisi, loppupeleissä parisuhteiden suhteen suhteeseen kuulumattomilla tulisi olla vakaa puuttumattomuuden periaate. Tykkään tuosta ajattelutavasta. Ei kai tämä sen monimutkaisempaa ole. 

Follow my blog with Bloglovin

Neljä seinää, viisi päivää

Demi

Me olimme ihmiskokeessa. Anteeksi dramaattinen aloitukseni siirappisi jälkeen (oot rakas<3), mutta sain tämän ajatuksen päähäni, enkä pääse siitä eroon muuta kuin näppiksen kautta. Joulukuun puolella lähdettiin Saarenmaalle liki viikoksi, vähän niinkuin toisintamaan viime toukokuun reissu.

Vertaan tahattomasti ja tahallisesti näitä kahta matkaa toisiinsa ehkä tarpeettomankin paljon. Toukokuussa 2018 Viron Saarenmaalla oli täysi kesä. Istuttiin tuntikaupalla parvekkeella puhumassa, kierrettiin saarta kuvailemassa, nautittiin kesästä ja toisistamme. Joulukuussa 2018 Saarenmaalla oli harmaata, pilvistä ja loskaista. Lähdettiin saarelle missiona rentoutuminen. Luvassa oli Netflixin ja chillin loputon suo — ja uusi vuosi siinä sivussa.

Muutama päivä neljän seinän sisällä, poistuessa suunnilleen ainoastaan kauppaan, menee vielä oikein hyvin. Mutta olen altis mökkihöperöitymiselle. Olosuhteethan olivat paremmat kuin mainiot: hyvää ruokaa, juomaa, seuraa. Varsinainen tekeminen vain puuttui.

Miltei viikon ihmiskoe ei kuitenkaan saanut minua hyppimään seinille tai tekemään Hohtoja, mutta se nosti kysymyksiä. Ensinnäkin, onko minulla oikeasti tylsää, ensimmäistä kertaa ties moneen vuoteen? Toiseksi, miten voi olla mahdollista, että olen näin… rento?

Uudenvuodenaatto ja Kuressaaren suunnilleen ainoat kulkijat.

Minä en muista toukokuun matkasta vaateröykkiöitä (vaikkakin se kyllä kuulostaa ihan minun toiminnaltani, hups). Muistan sikarit, dronen, kraatterijärven ja epävarmuuden siitä, mitä hittoa tässä on tapahtumassa.

Sille epävarmuudelle kävi jotain tuossa kesän ja syksyn aikana. Onhan se pyörinyt mielessä ja keskusteluissa, mutten ole ajatellut sitä enää itseni kautta, vaan yleisesti epätietoisuudesta tulevaa kohtaan. Epävarmuus mielessäni talttui siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnet minut jo niin hyvin.

Uudet parisuhteet ovat aina vähän hapuilua, epäilen, kaikilla. Ajatusvirta käy vuolaana omassa mielessä, pohtien tykkääkö vai eikö tykkää, mitä pitäisi kertoa, mitä haluaisi kuulla. Minun ja sinun kohdalla näitä dialogeja ei ole käyty yksityisesti pääni sisällä, vaan yhdessä puhuen. 

Jestas mitä oivalluksia siitäkin on seurannut. Onhan se vaatinut hirvittävästi sokeaa luottamusta alusta lähtien, mutta joskus intuitio voi vain olla oikeassa. Kannatti luottaa. Se, että pystyin ja pystyn puhumaan sinulle ensi viikon suunnitelmista, avaamaan kipeimpiä traumoja, kertomaan anekdootteja menneistä sekoiluista ja kommentoimaan ihan vaan miltä aamupalani maistui tänään, on tärkeintä epävarmuuksien kadottamisessa. 

Saarenmaalla tajusin, että pystyn olemaan — olen — täysin oma itseni. Ilman mitään tarvetta skarpata mihinkään suuntaan tai pienintäkään epäluuloa siitä, että vaikuttaisin ärsyttävältä (jostain syystä asia, mistä huolehdin ihan liikaa). Voin sanoa, mitä mieleen juolahtaa ja olla millä tuulella satun olemaan. 

Olla ihan vaan minä. Huikeaa. 

Uusia perinteitä

Demi

En ole mukavuusalueellani tähän aikaan vuodesta. Olen tapellut kaamosmasennusta vastaan koko pienen ikäni (heehhh), vaikka vaikeimman eli marraskuun yli ollaankin jo päästy.

Joulu ei tarkoita minulle rauhoittumista ja rentoutumista, vaikka sitä kovasti toivoisinkin. Koen tästä jopa syyllisyyttä näin äiti-ihmisenä; muutama vuosi sitten yritin ”laittaa joulua” suunnilleen lokakuusta lähtien, päästä tunnelmaan, koristella, kokata, laulaa ja odottaa. Ei se katastrofiksi äitynyt, mutten saanut siitä mitään mainittavaa irtikään. 

Sittemmin olen ollut hyväksymään päin tämän jouluinnostumattomuuteni kanssa. Edelleen stressaan lahjuksista ja ruokapuolesta, mutta olen riisunut omat joulunviettotapani mahdollisimman koruttomiksi. Ja pidän niistä niin.

Pidän kuitenkin perinteistä. Tuttuina itseään toistavista asioista, sellaisista kulmakivistä, joiden olemassaoloon voi luottaa. Niiden tulee vain olla minunlaisia, ei ylimääräisiä paineita tuottavia, jotain helppoa mutta originellia, yksinkertaisia mutta uniikkeja. Tietenkin suvussa kulkeneet traditiot ovat osaltaan siirtyneet minunkin elämääni, mutta pidän erityisesti uusien perinteiden luomisesta.

Parhaimmat perinteet syntyvät puolivahingossa. Kuten lähes jokakesäinen synttäribrunssi ystävilleni (idea lähti siitä, ettei kuusihenkisellä kaveriporukallamme ollut yksinkertaisesti aikaa pidempiin kekkereihin keskellä kesäkuuta) tai viinirypäleiden syönti uutenavuotena (vietettiin äitini ja lapseni kanssa kuukausi Espanjassa toissavuonna, sieltä tarttui tämä mukaan). 

Tai tämä nimenomainen joulunvietto eroperhemalliin: ipana on isällään, mutta joulupukin kolkutellessa ovelle olemme siellä kaikki vastassa — minä, äitini, siskoni, lapseni isän vanhemmat ja sisarus. Lapsenihan on sukujensa nuorimmainen, mikä tarkoittaa sitä, että siellä me aikuiset veivaamme kuusen ympäri joulupukin lyödessä tahtia, vain ja ainoastaan kuusivuotiaan joulufiiliksen säilyttämiseksi. Hiukan absurdia, mutta äärimmäisen herttaista. En vaihtaisi mihinkään muuhun.

Meidän parisuhteemme Jarkkoliinin kanssa on varsin tuore, alle vuoden kypsynyt raakile. Tässä ei ole luonnollisestikaan ehtinyt muodostua käyttäytymispatteristoa kalenterivuoden juhlapäiville. Mutta myönnän, pitäisin kovasti ajatuksesta, että muodostuisi. Vaikkei joulu pääse lempijuhlalistallani edes top viiden joukkoon, on se häiritsevänkin iso osa gregoriaanista ajanlaskua ja ennen kaikkea markkinoita. 

(Joko Jarkko muuten mainitsi, että hävisi Whamageddonin? Siis sen pelin, jossa pitäisi vältellä Whamin Last Christmas-veisua koko joulun, ja jos onnistuu välttämään, on voittaja? Raahasin Jarkon Tokmannille ale-Legoja metsästämään ja siellä se sitten iski. Hyllyjen välistä kuului vain ”Menen katsomaan jos näillä olisi pipoja… EEEEEI!” Se oli sitten siinä. Raasuparka. Mitä minuun tulee, minä itseasiassa pidän kyseisestä lurituksesta. Siinä on kliseisyydessään jotain sympaattista.)

Kuitenkin siis, jouluksi eristäytyminen neljän seinän sisään ei ole vaihtoehto. On keksittävä jotain muuta. Tänä vuonna, joulupukin visiitin jälkeen, on vuorossa joulupäivällinen äidilläni. Minä kokkaan, kuten — perinteisesti — olen tehnyt siitä pitäen, kun lakkasin kelpuuttamasta silliä ja kinkkua lautaselleni. Tänä vuonna — edellämainitusta perinteestä poiketen — päivällisellä olet myös mukana. Annoin ohjeistukseksi tuoda juotavaa ja pieni varauksellisuus. Jommasta kummasta lienee hyötyä perheeni kanssa aikaa vietettäessä.

Aattoilta on kuitenkin vain meille. Ipana tulee joulupäivänä, silloin on suunnitelmissa joko rötväystä tai luistelua säästä riippuen. Mutta aattoilta, se vietetään uusia perinteitä tehden. Ehkä se on yhdeksältä nukkumaan, jos yliannostelet allergialääkkeesi ja simahdat. Ehkä se on joululahjoista syntynyt massiivinen riita (niinhän sinä toivoit, eikös!!). Ehkä se on Keravan yö. Ei, se olisi kyllä liian ankeaa. No, oli mitä oli, minulla on tunne, että siitä syntyy uusi perinne. 

Kysykää vaikka ensi vuonna uudestaan.

Mistä kaikki lähti?

Demi

En edes muista, kumman idea tämä oli alunperin. Jollain päättymättömistä roadtripeistämme heiteltiin ajatuksia tulevasta. Toisella välähti. Taisit olla sinä. Olet joskus aika välkky. Että mitä jos pistettäisiin parisuhdeblogi pystyyn. Kun ollaan tässä muutenkin höpötelty ympäri maata ja pitkin mielensisäisiä maailmoja, mitä jos jaetaan tätä paskanjauh— kirkkaita oivalluksiamme eteenpäin.

Työstettiin ideaa yhdessä. Dialogia parisuhteesta, parisuhteessa. Jotain kolumnityyppistä. Ihmisiä kuitenkin kiinnostaa ja meillä on tämä selittämätön validaation haku (vai olenko se vain minä) ja palo sisällöntuotantoon.

Toisilla se on poikinut enemmän hedelmää kuin minulla. Sinä olet trollannut kansaa videopuolella pari vuosikymmentä. Minä taasen, tositeeveen lisäksi, kirjoittelin blogia ammattimaisesti-ish reilun viiden vuoden ajan. Tositeeveestä ei muuten sen enempää. En ole valmis avaamaan vielä sitä aikakautta tänne. 

Näyttöä toisin sanottuna on, nimittäin ajatusten tuomisesta julki. Tällaisesta blogikirjoittamisesta ei. Mutta — lempisanontani mukaan— kyllä tämä tästä. Tai siis katsotaan. En tohdi vielä luvata mitään, siitä kun tulee velvollisuus ja sitten iskee prokrastinaatio päälle.

Tällä hetkellä kuitenkin kirjoitan puoli kolmen aikaan sunnuntaiaamuyöstä. Epäilen, että heräät näpytyksen sijaan omaan yskääsi, mutta en tohdi riskeerata liikaa. Pitänee mennä viereen.

Ja vielä siihen automatkaan, ajatuksen alkulähteille. Blogiaihiota aivoriihitellessämme tuli tähän jo pieni kilpailun twistikin. Että kumpi täällä kirjoittaa paremmin. Enkä tosiaan tiedä vielä vastausta, mutta haaste vastaanotettu. Bloggaan sut suohon, Jarkko Alvar. You’ll see.

Roadtripillä. Tai matkalla Keravalle.