Ensimmäinen päivä koulussa

Jarkko

Muistan ensimmäisen koulupäiväni.

Muistan sen, että isäni kyyditsi minut ensimmäiseen koulupäivääni 10-vaihteisen (silloin oli tärkeää mainita kuinka monta vaihdetta pyörässä oli) pyöränsä tarakalla.

Muistan pukeutuneeni vihreisiin housuihin ja keltaiseen paitaan.

Muistan olleeni ylpeä siitä, että olin saanut koulua varten sinisen koulurepun, jossa oli punaisilla heijastimilla koristellut salvat.

Edessä oli tuntematon – ja mitä en vielä tiennyt, vuodet jotka määrittelivät koko elämäni. Kehitin varhaisessa vaiheessa auktoriteettivastaisuuden, koska opettajilla ei ollut kykyä sopeuttaa opetusta siihen, että osasin jo lukea ja kirjoittaa kouluun tullessani. Äitini sanoo aina asiasta puhuttaessa, että kerran tulin koulusta kotiin itkien ja kun äitini kysyi, mikä hätänä, vastasin kiukkuisena, että eivät ne siellä koulussa opeta mitään uutta. Muistan itse vain tosin sen tylsistymisen, kun liitutaululla jankattiin ABC:tä ja totuttelin itse katselemaan vain ulos ikkunasta tai piirtelemään pulpettiini. Ylemmille luokka-asteille siirryttäessä tylsistyminen oli kääntynyt jo häiriökäyttäytymiseksi ja yläasteelle siirryttäessä olin melkolailla välinpitämätön ja sosiaalinen erakko.

Tänään alkoi tuon seitsemänvuotiaan koulunkäynti, kun me kaikki yhdessä kävelimme koulun pihalle. Koulunkäyntini motivaatiohukalle hiukan vieläkin katkera ja kypsymätön minä halusi leikkisästi piikitellä lasta yhdeksän vuoden tuomiosta tai siitä, että tähän ne leppoisat päivät loppuivat. Sen sijaan kuitenkin puhuimme edeltävän viikon enemmän siitä, että ensimmäistä koulupäivää ei tarvitse jännittää ja kuinka koulu auttaa lasta löytämään sen, mitä haluaa isona tehdä työkseen tai harrastaa.

Toki tänä aamuna herätin lapsen lopulta laulamalla kovaäänisesti Johnny Liebkindin Ihanaa Aamua, mihin itsekin isäni laulamana heräsin aivan liian usein.

Aikuisena ymmärtää ja arvostaa tämän tehoa herättäjänä

Näin ensimmäisen koulupäivän iltapäivänä silmäkulmaan lensi useampikin roska. On jotenkin häkellyttävää, miten vain vuoden aikana tuo nassikka on onnistunut paitsi vaikuttamaan niin syvältä ja voimalla, mutta myös muuttamaan omaa ajattelumaailmaani. Ja nyt kun käveli koulun ovesta sisään ekaluokkalaisten jonossa, tunsin ylpeyttä siitä, että pystyn edes osittain samalla tavalla vaikuttamaan lapseen.

Vaikka en ole millään tavoin osallistunut tuon lapsen kasvatukseen alkiosta kuusivuotiaaksi ja senkin jälkeen vain täysin sivuroolissa, päässä pyörii nyt erilaisia tulevaisuudennäkymiä. Koululäksyissä auttaminen, iltapäiväkerhoista hakeminen ja tulevat keskustelut koulumotivaation ylläpitämisestä. Vahva toive siitä, että lapsi saisi kouluajastaan hyvän kokemuksen.

Mutta on liene pakko tunnustaa itsellenikin, että tästä se sitten alkaa. Me ollaan perhe.

Viikko Museokortin Seikkailijoina

Jarkko

Yli kuukauden hiljaisuuden aiheuttanut kiire ei ole ollut läpitunkevan stressaavaa, vaikka omalta osaltamme olemmekin pitäneet itsemme kiireisinä. Kesäkuun alussa julkaistiin Museokortti-organisaation seikkalijat ja mekin siellä mukana olimme. Meidän #museoroadtrip oli ajoitettu viime viikolle ja reissasimme Museokortin piikkiin viikon verran – sunnuntaista lauantaihin.

Alunperin matkan oli tarkoitus alkaa vasta maanantaina, mutta Museokorttilaiset pyysivät meitä lähtemään matkaan jo päivää ennen – meille ajatus ei vaikuttanut lainkaan huonolta. Ajoimme siis ohjeiden mukaan Naantaliin, kävimme Naantalin museossa, syömässä Kaivohuoneella ja vietimme yön Bridget Innissä, joka oli varsin kodikas ja romanttinen pieni hotelli.


Ahvenanmaan merenkulkumuseo
& museoalus Pommern

Seuraavana aamuna matka jatkui yllättäen Finnlinesin laivalla Ahvenanmaalle. Yli viiden tunnin matka Naantalista Långnäsiin oli melkolailla puuduttava, mutta seikkailumieli säilyi. Tosin olimme omasta tahdostamme toivoneet, että hoitaisimme itse majoituksemme – mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna typerä veto. Matkailusesongin aikaan kohtuuhintaisen majoituksen löytäminen mistä tahansa, saati Ahvenanmaalta, kun on vähän hankalaa. Siispä päädyimme vähän kalliimmanpuoleiseen Havsbandet Pensionat & Kursgårdiin, joka osoittautui siistiksi ja rakastettavalla tavalla hiukan ajastaan jälkeen jääneeksi kesähotelliksi. Sijainniltaan mainio heti meren rannalla ja palvelultaan ensiluokkainen!

Tätä ennen kuitenkin etsiydyimme Museokorttilaisten ohjeiden mukaan Ahvenanmaan Merenkulkumuseoon, joka oli ensimmäinen virallinen kohteemme. Tulostamme oli kerrottu etukäteen ja koska lautta-aikataulut olivat mitä olivat, museo pidettiin meitä varten avoinna tuntia pidempään! Mitä luksusta! Erityisesti tämä sävähdytti siksi, että meillä oli mahdollisuus Demin kanssa kokea museoalus Pommernin alakannelle rakennettu audiovisuaalinen elämys kahdestaan ilman muita ihmisiä. Todennäköisesti yksi hienoimpia kokemuksia koko matkalla.

Demi:
Merenkulkumuseossa sanoin Jarkolle varmaan viisi kertaa: ”Olisipa mun skidi täällä, ai että se tykkäis”. Seiskavee on niin kova laivafani, että tuntui melkein pahalta ettei lapseni ollut tilallani. Täytynee palata jollakin perhereissulla tänne ehdottomasti.

Museon päänäyttelyn lisäksi käynnissä oli ”Tro, hopp och kärlek” -näyttely merimiestatuointien historiasta. Tästä inspiroiduttiin oikein toden teolla. Minua viehätti hirvittävästi ajatus merimiehistä ottamassa pysyviä muistoja tärkeistä matkoistaan. Siitähän se ajatus sitten lähti. 

Näin jälkikäteen harmittaa muutama asia kuten se, että meillä oli ensimmäisenä iltana niin vähän aikaa museokäynnille. Tämä tuli toki korjattua seuraavana päivänä kun vierailimme paikalla uudestaan, mutta perfektionistina olisin  halunnut kuvata monia kohteita paremmin Museokortin videota varten. Toisaalta, olimme vasta matkamme alkuvaiheessa ja viikon aikana opin paljon museoiden kuvaamisesta ja niiden kokemusten kerronnasta.

Vinkki muuten Ahvenanmaan kävijöille: Bistro Avenue on erittäin hyvä ruokapaikka. Hiukan ylempää keskihintaa ja hidas palvelultaan, mutta tilaamani kala-annos oli yksi parhaista koskaan syömistäni.

 

Kastelholman linna

Seuraavana päivänä meidät ohjattiin Museokortin Instagram-äänestyksessä Kastelholman linnaan. Olin käynyt paikalla joskus aiemmin natiaisena ja paikka muistutti itsestään lähinnä korkeiden paikkojen kohdalla. Upea paikka ja jotenkin tuntui vähän huijaamiselta livahtaa sisään Museokortin kanssa ”maksamatta”. Nähdä nyt kaikkea tällaista tavallaan ilmaiseksi!

Myös lähellä sijainnut Taffelin myymälä sai meistä vierailijansa. Samoin kuin Sittkoffska Gården Maarianhaminan keskustassa, mikä oli selkeästi keskitasoa huonompi valinta. Täpötäynnä turisteja (ihan kuin me emme sellaisia olisi olleet) ja erittäin heikkotasoinen ruoka. Pisteenä i:n päälle en ole nähnyt koskaan niin pitkiä jonoja (miesten) WC:seen – tuntui kuin koko ostoskeskusta palveli vain yksi yhden hengen WC.


Ahvenanmaan kulttuurihistoriallinen museo

Olimme jo hyvissä ajoin tietoisia siitä, että olemme Ahvenanmaalla kaksi yötä, eli lähdemme eteenpäin keskiviikkona. Aikataulusta ja poistumisreitistä takaisin mantereelle meille kerrottiin tosin vasta keskiviikkoaamuna, jolloin meille varattiin aikaa muutama tunti vierailla Ahvenanmaan museossa. Kulttuurihistoriallinen museo, jonka näyttely oli kompakti läpileikkaus ahvenanmaalaisten historiaan aina vuosituhansien taakse. Erittäin miellyttävän kompaktilla tavalla koostettu näyttely ilman puuduttavaa jaarittelua historian yksityiskohdista – vaikka tosin niitä haluaville olisi ollut mahdollisuus tutkia esineitä ja niiden käyttötarkoituksia kuinka pitkään huvittaa. Tästä syystä vierailuumme mahtui vielä samassa rakennuksessa oleva, vielä näppärämpään muottiin koottu Ahvenanmaan taidemuseo, jonka erään taulun näen vielä pitkään unissani. Enkä välttämättä hyvässä mielessä.

Museokäynnin jälkeen meillä oli aikaa käväistä vielä Hesburgerissa ja siellä jonottamisen jälkeen kiirehtiä nopeasti lauttarantaan. Suunnattomat propsit siitä, että Museokortin väki oli todella miettinyt aikataulumme tarkasti ja nähnyt kovasti vaivaa säätäessään meille kaikki liput ja aikataulut kohdalleen.

Matka takaisin mantereelle sujui Viking Gracella ja koska olimme juuri viettäneet edellisen illan rannalla kahdestaan vuosipäivämme kunniaksi (seurustelumme oli kestänyt ensimmäisen vuotensa), halusin yllättää Demin vuokraamalla laivalta muutamaksi tunniksi yksityissaunaosaston meille kahdelle. Tuota hemmottelua olisi jaksanut vähän pidempäänkin, sillä skumppa, tuoreet hedelmät ja omassa käytössä ollut saunaosasto poreammeineen ja merinäköaloineen teki matkustamisesta kertaheitolla mukavampaa.

Demi:
Jeps joo, herra ”käyn vain hakemassa vähän juotavaa” tuli takaisin pöytään vesilasin kera. Olin juuri asettunut mukavasti liki tyhjän laivan baariin, kun toisaalta puolen alkoi kuulua kotoisat bingon alkamisen äänet. Jarkko siinä sitten tohkeissaan, että lähdetään menee täältä, bingo on junteille, nillin nillin. En olisi millään jaksanut vaihtaa paikkaa, mutta suostuin lähtemään hakemaan rauhaisampaa paikkaa. Jarkko marssikin suoraan spa-osastolle, minä perässä vähän nyreissäni ja/tai hämmentyneenä. Lattialla seisoi suuri kyltti, jossa luki ”Tästä eteenpäin vain spa-osaston asiakkaat”, mutta Jarkko astui sen ohitse täysin välittämättä. Tässä kohtaa minä miltei hermostuin moisesta röyhkeydestä, ja sanoinkin Jarkon takaa ”hei, huomasitsä, ei tänne saa mennä, haloooo”. Jarkko kääntyi vasemmalle ja siellä oli huurrelasinen ”YKSITYISSAUNA”-ovi avoinna ja vieressä hymyilevä asiakaspalvelija. Jarkko kääntyi kannoiltaan, näytti voitonriemuiselta ja sanoi ”Ai ei vai?”. Täydellinen yllätys ja ihana kaksituntinen kauniissa saaristossa lilluen. <3


Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi

Ajeltuamme fiksusti keskiviikkoiltana Tampereelle ja päädyttyämme erinäisten säätöjen ja lähes-riidan-asteelle päätyneen erimielisyyden jälkeen Omenahotelliin nukkumaan, saimme ohjeet lähteä Sastamalaan (eli 50km takaisin Turkuun päin) suomalaisen kirjan museoon, Pukstaaviin. Olimme odottaneet pääsevämme Vakoilumuseoon, joten yllätys oli ehkä jopa hieman pettymys – kirjamuseo ei kuulostanut yhtään niin hauskalta kohteelta – mutta enempää väärässä en olisi voinut olla. Pukstaavi oli kaikkea mitä kesäiseltä museokäynniltä olisin voinut haluta: kompaktin kokoinen paikka, kiinnostavasti kasattu näyttely, upeasti toteutetut aihekokonaisuudet. Mikä parasta, käynnin yhteydessä pääsimme myös museoon rakennettuun pakohuoneeseen. Jos pääsette paikanpäälle, yrittäkää rikkoa saamamme pistemäärä 6800.

Pukstaavista lähdettyämme oli aika matkan toiselle yllätykselle, jota tosin olin suunnitellut jo viikkoja. Torstai 11.7. oli nimittäin ensitapaamisemme vuosipäivä, tapasimme ensimmäisen kerran päivälleen kolme vuotta sitten. Joku voisi tietysti kysyä, mitä hauskaa on näin tiuhaan juhlia vuosipäiviä, mutta kai tällaisilla asioilla on tapana nahistua vasta pidemmällä suhteen kehittyessä? Tällä hetkellä se tarjoaa hyvän tekosyyn parisuhdehemmotteluun, joka tällä kertaa tosin tapahtui Jyväskylässä, jossa olin varannut Hotelli Versosta itsellemme yöksi saunallisen sviitin – ja jossa suljimme kamerat ja keskityimme vaan toisiimme (ja kotoisasti Netflixiin, mansikoiden syöttämiseen toisillemme ja halpaan proseccoon).

Demi toki on edelleen asiasta varmasti hyvillään, mutta itseäni vähän kiukuttaa edelleen hotellin sekoilu huoneemme suhteen. Viikkokaupalla suunnittelua ja yritystä yllätyksen järjestämisessä ja sitten kaikki ei menekään kuten suunnitteli – kyllähän se vähän alkaa kismittämään.

Demi:
Tässä kohtaa haluaisin kovasti tarkentaa tätä halpa prosecco-juttua, koska se on mielestäni niin hulvaton. Siitä tuli lentävä lause meidän kahden kesken, kun viime marraskuussa julkaistiin video meidän minilomasta Tallinnassa. Tämä video otettiin jossain (en muista missä, Jarkko se bongasi) keskustelupalstalla hampaisiin. Jarkosta kommentoitiin, että noin se vain nuoria tyttöjä kosiskelee risteilyillä ja halvalla prosecolla. Tämä nuori tyttö haluaisi tarkentaa, että hyvin toimii kosiskelut. Haha.


Mekaanisen musiikin museo

Seuraava aamu valkeni rattoisasti erinomaisella, mutta vilkkaalla aamiaisella. Jos jotain voi Versosta kehua, niin sen aamiaista. Valikoima on erinomainen, jokainen ruoka-aine on laputettu järjestelmällisesti ja mikä parasta, tiskiltä saa tilattua tuoreita omeletteja – myös vegaanisina kikherneversioina.

Vuosipäivämme johdosta Museokortin Jefet halusivat myös selkeästi päästää meidät vähällä ja päivän ohjeemme tulivat selkeästi myöhemmin. Ja kun ne tulivat, ohjasivat ne meidät Varkauteen. Vuorossa siis oli Mekaanisen musiikin museo, jota jälleen kerran pidin tylsänä ajatuksenakin. Mutta jos jotakin matka oli tähän mennessä jo opettanut, niin sen, että museoiden suhteen ei kannata takertua ensiajatukseen. Jo ensiaskelilla nimittäin kävi selväksi, että kyseessä on täysin erilainen kokemus. Jokainen kävijä kierrätetään museossa opastuksen kera ja opastus kiertää museota nonstoppina. Hyppäät vain kesken kaiken mukaan ja siinä vaiheessa kun kierros osuu taas kohtaan, jossa liityit mukaan, sanot heipat ja poistut (ellet halua kiertää samoja paikkoja ja laitteita uudelleen).

Ja se museo. Se on melkoinen show ja poikkeaa täysin kaikesta, mitä olen ikinä museosta luullut. Se todellakin tarjoaa läpileikkauksen mekaaniseen musiikkiin vuosisatojen ajalta, mutta on myös äärimmäisen viihdyttävä. Ellen olisi pääasiassa keskittynyt kuvaamiseen (sanoinko jo, että videot ovat tämän postauksen alareunassa?), olisin hykerrellyt esittelyille muiden ihmisten mukana. Tämä paikka todellakin kannattaa käydä katsomassa, jos vähänkin siellä päin liikkuu. Itseasiassa tämä paikka kannattaa ottaa ihan yhden päivän ohjelmanumeroksi itsessään, sillä Varkaus kaikin puolin oli äärimmäisen ihastuttavan tuntuinen paikkakunta. Tähän mennessä se on ollut itselleni vain läpikulkupaikka.

Tattoo museum & Sawo Terror

Museokäyntimme jälkeen meille nimittäin oli vielä yksi yllätys. Mekaanisen musiikin museon piti olla viimeinen etappimme, mutta nyt meille yllätykseksemme tuli tieto, että Varkauteen oli vain viikkoa aiemmin avattu uusi museo. Tatuointimuseo, jonka yhteydessä on myös tatuointistudio Sawo Terror. Varttitunnin ajon jälkeen saavuimme tavanomaisen asuintalon pihalle, jossa toisessa päässä oli museo ja toisessa päässä studio. Ennenkuin huomasimmekaan, olimme jo perustajan Willien kierrättämänä tutustumassa seinillä koreileviin satoihin tatutointimalleihin, tatuointikoneisiin ja erilaisiin muihin esineisiin – ja siinä se päätös sitten lopullisesti valmistui. Me ottaisimme tatuoinnit. Museon seinältä löysin Sailor Jerry -teemaisia tatuointimalleja, jotka siihen asti olivat olleet tuttuja lähinnä rommipulloista. Aina oppii uutta kun kotoa lähtee ja nyt valistettuna tiedän paremmin tyylilajin historian – ja juuri siksi kai ihastuin ajatukseen ottaa tatuointini juuri sen tyylisenä.

Tatuointia otettaessa tärkeintä on aina se, että luota tatuoijaasi, mutta pidä päällimmäisenä oma ajatuksesi siitä millaisen tatuoinnin haluat. Jos koet, että et saa sitä mitä haluat, lykkää hankintaa ja mieti uudelleen valintaasi.

Meillä tätä ongelmaa ei ollut. Tatuointipaikkaa pyörittävä Pena oli varsin lupsakkaan oloinen herrasmies, jolla selkeästi oli paitsi visiota, myös ymmärrystä siitä, että en aivan yksityiskohtaisesti tiennyt mitä halusin. Pienen keskustelun ja piirtosession jälkeen paperilla oli luonnos siitä minkä tajusin halunneeni alunperinkin. Aivan 10/10 kokemus.

Voisin tähän tarinoida paljonkin siitä, mitä tatuointimme meille merkitsevät – minulle se on paitsi muisto tästä matkasta, myös se, että jaoimme jotain yhteistä. Omassani on myös symboliikkaa, jota en halua avata sen kummemmin täällä blogissamme. Riittänee, että se kuvastaa asiota jotka ovat minulle tärkeitä.

Mitä opin matkastamme?

Tällaisen jälkeen voisi helposti ajatella, että tämä oli vain ihan tavallinen lomamatka höystettynä lisäbudjetilla ja valmiiksi tehdyilä suunnitelmilla. Demi sanoi sen kuitenkin hyvin – tämä tuntui vuoden takaiseen ”mennään sinne minne nokka näyttää” -matkaamme täysin erilaiselta. Aktiivilomalta, jossa päämäärät oli päätetty etukäteen, mutta tavan miten sinne askeltaisimme oli täysin itsemme valittavissa.

Yksi tärkeimmistä tavoitteista matkalla oli meillä ja varmasti Museokortillakin se, että yleisölle valkenisi, etteivät museot ole tunkkaisia ja pölyisiä varastoluukkuja, jonne jotain romua on kasattu kätköön. Joka ikinen meille kerrottu kohdemuseo sai minut vähän huokaisemaan itsekseni odottavasta tylsyydestä, mutta yhtälailla joka ikinen niistä yllätti minut täydellisesti. Tämän parempia kokemuksia emme olisi voineet edes toivoa, mutta jotenkin tuntuu matkan jälkeen etuoikeutetulta, että me ne saimme. Siksikin, on hirvittävän hieno tunne, että me pystyimme yhteisen matkamme liittämään ihollemme sen päättymispäivänä.

Huomasin myös, että Suomi on hieno ja äärimmäisen kaunis maa. Autoillessa sen toki näkee vain osittain ja 100km/h nopeusrajoitusalueella kahdeksaakymppiä köröttelevät (ja siten konkreettisia vaaratilanteita synnyttävät) asuntovaunuilijat saavat välillä veren kiehahtamaan, mutta kaiken sen unohtaa kun kohtaa matkoillaan sydämellisiä ja aitoja ihmisiä.

Kiitos kaikille siis meiltä molemmilta, jotka olivat tähän kokemukseen osallisina. <3 Erityiskiitokset ja terveiset Ahvenanmaan majoituksen ystävälliselle Beatricelle, Ahvenanmaan museon haastattelemallemme työntekijälle Gustaville, Pukstaavin iloiselle henkilökunnalle, Mekaanisen musiikin museon sanavalmiille ja hauskalle porukalle, sekä Tattoo museumin Willielle ja Sawo Terrorin Penalle ja Johnnylle. Sekä tietenkin – tietenkin – Museokortin Jefeille, jotka tekivät matkastamme ikimuistoisen.

Tästä alta löydät vielä Museokortille tekemämme videot matkastamme. Kuulisin ERITTÄIN mielelläni, mikä jaksoista oli mielestäsi paras, mikä museo oli kiinnostavin ja yleensäkin palautetta haluaisitteko nähdä vastaavia videoita meistä jatkossakin! Myös Demin spesialiteetit, eli insta-stoorit näkyvät edelleen @Museokortti -instagramin kohokohdissa. Sitä oli kuulemma huippuhauska tehdä!



Sananen avioliiton mahdottomuudesta ja siitä miten menimme kihloihin

Jarkko

En ole koskaan mieltänyt itseäni naimisiinmenijäksi, osittain kai siksi, että harvoissa häissä joissa olen ollut, ovat kaikki juhlitut parit päätyneet muutamassa vuodessa eroon. En siis ole koskaan pitänyt avioliittoa muuna, kuin aikaansa pysähtyneenä ja kaikin puolin turhana instituutiona.

Naimisiinmeno tuntuu turhalta sirkukselta. Tehdään jokin iso päivä jota suunnitellaan vähintään vuosi, käydään papin edessä kuuntelemassa aamen, vuokrataan/ostetaan puku, pitopalvelu ja -paikka, hääauto, kuski, valokuvaaja, tanssinopettaja, kaasot, bestmänit, mitä näitä nyt kaikkea on. Niin paljon turhalta tuntuvaa stressiä siitä, joka loppujenlopuksi on vain kahden ihmisen päätös ja olisi parhainta juhlistaa omien ystävien ja perheen kesken, eikä miettien kenen antama höyrysilitysrauta palautetaan Stokkalle jotta ylihintainen humppabändi saadaan maksettua.

En tätä ole jättänyt Demillekään sanomatta aina siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran jaoimme keskinäisiä ajatuksiamme avioliitosta. Demi on aina halunnut häät, minä en. Kerroin taustastani, ajatuksistani ja Demi myönsi niissä olevan hiukan perääkin – kuitenkaan omasta tahdostaan poikkeamatta.

Emme kovinkaan paljoa ole puhuneet asiasta sen jälkeen ajoittaisia ”pitäiskö karata naimisiin”-läpänheittoja lukuunottamatta. Siinä samalla, Demin tietämättä, olen kuitenkin viimeisen neljän kuukauden aikana pohtinut mahdollisuutta siihen, että tämän naisen voisin alttarille viedä. En edelleenkään siis ole tinkimässä ajatuksistani avioliiton turhuudesta, mutta jokin on muuttanut mieleni siitä, että tämä on lienee se lopullinen tapa osoittaa rakastavani häntä. Ja kumma kyllä, haluan naimisiin tuon ihanan naisen kanssa. Ristiriitaa tässä on, kieltämättä – mutta loppujenlopuksi, kyse on vain siitä että lupaudumme toisillemme.

En ole romantikko, enkä edes tiennyt miten kosia. Kun olimme ensimmäistä kertaa pohtimassa joskus helmikuussa sitä, että keväällä voisimme lähteä reissuun, kerroin matkakavereillemme varoituksena, että matka saattaisi olla juuri se, missä suuren kysymyksen teen. Tai sitten en. Päätin, että voin kosia ilman sormustakin jos sikseen tulee (aina voi käännellä sellaisen vaikka klemmarista), mutta hetken on oltava oikea. En halunnut kosia vain kosimisen vuoksi, vaan pohjimmiltani syy on yksinkertainen – halusin meille molemmille ainutlaatuisen muiston toisistamme – eikä pelkkä illallispöydän vieressä kosiminen olisi ollut sellaista.

Enkä halunnut siitä mitään yleisötapahtumaa muutenkaan.

Viimeisten kuukausien aikana pohdin toki asiaa koko ajan enemmän ja tunne tämän järkevyydestä vain vahvistui. Ja myös tahto asian viemiseksi läpi, pakottamatta ja kiireettä. Mainitsin mahdollisuudesta myös äidilleni, joka sai pykerrettyä ajatuksesta tietenkin kyyneleen silmäkulmaansa.

Ajatus kosimisesta tuntui vieraalta, mutta samalla koko ajan paremmalta. Tunne siitä, että olin menossa oikeaan suuntaan, vahvistui ja ajatus siitä, että teen jotain itselleni epätyypillistä, jatkuvasti hälveni.

Huijasin Demin ottamaan kanssani käsikuvia vain siksi, että saisin niistä jonkinlaisen käsityksen Demin nimettömän paksuudesta – ja pohdin, millaisen sormuksen hän haluaisi. Päädyin Kalevala Korun Talon Sydän -sarjan sormukseen – lähinnä siksi, että sillä on meille eräs toinen merkitys. Ja tietysti siksi, että tiesin Demin pitävän korusarjasta. Saman sarjan korvakorujen antaminen lahjaksi viime kesänä aiheutti hengenahdistusta sekin, sillä polvistuin kynnyksellä sitä ojentaessani. Mutta toki vain sekunniksi.

Kuitenkin – kävin sormuksen ostamassa lähtöä edeltävänä päivänä. Kavereille laitoin kuvan siitä saatesanoin: ”Shit’s getting real”.

Samana iltana pakatessamme laukkuja kävin lävitse kameralaukussani olevia tavaroita ja pahvisen korurasian kohdalla vain ohimennen mainitsin sen sisältävän kameran osia. Huijasin, mutta vain siksi etten joutuisi missään välissä pelokkaasti piilottelemaan sormusrasiaa – eikä Demillä olisi mitään kummastusta siitä, mikä omituinen rasia tavaroissani olisi.

Fossiilirannikolla Etelä-Englannin Devonissa. Etukäteen ajattelin tämän olevan yksi mahdollinen paikka kysymyksen täräyttämiseen. 

Matkalle lähdettyämme ajatuksissani oli järjestää kosinta jossakin raunioituneessa luostarissa, linnassa tai muutoin ainutlaatuisessa paikassa. Yövyttyämme Canterburyn jälkeen Bertie the Busissa, sanoi toinen matkakumppaneistamme löytäneen lännempää, Okehamptonista erikoisen paikan josta ei halunnut kertoa meille mitään. Saavuttuamme paikkaan ”erikoinen” löysi adjektiivina merkityksensä. Paikan sisäänkäynti oli tuhkimotarujen prinsessavankkuri ja huoneeseen saavuttuamme hämmästys oli melkoinen – meitä odotti vanhanaikainen tolppasänky, kylpyhuoneessa tassuamme ja kerubeja kaikkialla koristeissa, puhumattakaan hyvin vanhoollisromanttisesta sisustuksesta.

En minä tässä paikassa ajatellut kosia – jossakin vaiheessa jopa mainitsin asiasta paikan järjestäneelle Juhalle, että ”hitto – olisitpa kertonut paikasta aiemmin, tämä olisi ollut täydellinen kosinnan jälkeen.”

Illallisen jälkeen siirryttyämme jälkiruoalle majatalon toiseen saliin, kävi mielessäni pikaisesti pohdinta. Eikö tämä olisi juuri meitä? Hullua, vähän absurdia? Jos olemme puhuneet karkaavamme naimisiin aiemmin muutenkin, eikö kosinta paikassa jossa on huonosti täytettyjä eläimiä, triljoonittain kolikoita lyötyinä seiniin ja ylipäätään omituisia esineitä aivan kaikkialla – olisi juuri meitä? Demi tässä vaiheessa luuli minua päivän rasituksista vittuutuneeksi – todellisuudessa pohdin vain, miten tilanteesta saisin parhaimman irti. Jälkiruoka oli jo tilattu, kun sanoin hetkeksi poistuvani.  Ryntäsin huoneeseen noutamaan sormusrasian ja menin merirosvolaivaksi sisustettuun tyhjään osaan majataloa. Kännykästä soimaan musiikki ja gopro kuvaamaan pöydälle – ja tekstiviesti kavereilleni, että he voisivat lähettää Demin jollakin verukkeella luokseni.

Jäin seisomaan paikoilleni sormusrasia kädessä. Odotin hetken, odotin toisen.  Meni muutama minuutti ja spotify kännykässäni vaihtoi jo kappaletta.

Vilkaisin kännykkää.

”Jälkkärit tuli just. Ei suostu tuleen. En voi sanoa mitään mikä ei olis epäilyttävää.”

Vastasin takaisin: ”pakottakaa” – ja jatkoin odottamista. Minuutin päästä ovi avautui ja mikään ei ollut kuin ennen.

Tiedän, että jotkut teistä lukijoista haluaisivat täällä nyt nähdä videon tarkalleen siitä, miten kosinta meni, mutta se on kokonaisuudessaan tarkoitettu vain meille muistoksi. Jonkinlainen versio siitä tehdään vanhemmillemme nähtäväksi ja se, mikä siitä tullaan julkisesti näkemään, näkyy alla olevan videon kohdassa 7:15.

Mutta mitä sitten nyt? Tänään Demi sai sormuksensa pienennettynä. Sen sisään oli kaiverrettu sanat, jotka minä sanoin hänelle ensimmäisellä matkallamme. Omastani, joka on vielä kaiverrettavana kultasepällä, löytyy sanat joihin kyseinen inside-läppä sen jälkeen on useinmiten päätynyt.  Kuvastaa kai osaltaan sitä, että meidän juttu on meidän juttu. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kolme tusinaa meidän sisäpiirivitseistämme, joista kukaan muu ei tajua mitään. Päällimmäisenä kai tämän blogin nimi.

Tulevaisuudessa siintää ensi kesän juhlat. En tiedä vielä millaiset ne tulevat olemaan, mutta perinteiset hääjuhlat ovat täysin poissuljetut. Kumpikaan meistä ei halua myötähäpeää synnyttäviä hääleikkejä tai morsiamenryöstöjä.

Mutta sitä ennen on vielä paljon matkaa ja sillä matkalla tapahtuu vielä paljon muutakin. Tervetuloa vaan mukaan.

Jestas, että rakastan tuota naista. <3


Miten saat itseäsi selvästi paremman näköisen tyttöystävän?

Jarkko
Miten saat itseäsi selvästi paremman näköisen tyttöystävän?

Aloitin tämän kirjoittamisen jo kuukausia ennen tätä, mutta en pystynyt oikein tiivistämään asiaa tarkemmin. Tänään Facebookin miestenhuoneella näin postauksen, jossa oli video tanssivasta thaimaalaisesta tyttöystävästä (tai pikemminkin ”tyttöystävästä”) ja lyhyt kirjoittajan kehu siitä, miten tämä palvelee häntä.

Tämä ei juuri hätkäyttänyt, lähinnä muistutti siitä, millaista keskustelua monet miehet käyvät omista suhteistaan – ja se harmittaa. Pelkästään siksi, että se kertoo niin paljon siitä millaisissa suhteissa monet ovat.

Ja tietysti myös eniten kirjoittajasta itsestään.

Osalla miehistä on valitettavasti enemmän tahtoa kuin kykyä hankkiutua parisuhteeseen. Näistä ihmisistä valtaosa on toki sellaisia, joilla se kyvyttömyys on ihan sympaattista ja se hiljalleen katoaa sitä mukaa kun he ymmärtävät tarkastella testosteronipäissään myös ympäröivää maailmaa. Tämä yleensä tapahtuu siinä 20+ ikäisenä, jolloin todellinen aikuisuus alkaa hiljalleen ottaa valtaa teinipojista.

Joillakin sitten kestää vähän pidempään ja heihin kuuluvat ne, jotka ovat aiheesta äänekkäimpiä myös internetissä. He eivät välttämättä ajattele olevansa luojan lahjoja naisille, mutta heillä on vaan kyvyttömyyttä nähdä syytä itsessään. Heille usein naiset ovat ämmiä tai huoria, jotka ovat pinnallisia ja prinsessaunelmiinsa uppoutuneita.

Toki tässäkin saattaa olla osasyytä, mutta ei puhuta nyt siitä. Puhutaan siitä, miten miehenä unohtaisit incel-tittelin antaman tekosyy-suojan ja pääsisit eteenpäin elämässäsi:

1: Ole itsevarma

Useimmilla miehillä (ja miksei naisillakin) on jossakin välissä elämäänsä epävarmuutta omasta itsestään siinä määrin, että se vaikuttaa siihen millaisena hän kuvittelee muiden hänet näkevän. Niin minullakin. En muista tarkalleen, mutta olisinko ollut noin 25-30 vuotias, kun pääsin siitä ylitse. Opin hyväksymään itseni niin, että päätin vähät välittäväni siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Laumasieluisuus on siis ensimmäinen asia, mikä kannattaa unohtaa. Älä tee mitään vain siksi, että ”kaveripiirisi” (joista kaikki todennäköisesti ovat yhtä heikkoja itsetunnoltaan) odottaa sinun niin tekevän.

2: Älä katsele vain prinsessoja

Demi joskus kysyi minulta, olisinko hänen kanssaan jos hän olisi vähemmän viehättävä. Vastasin jotakin ympäripyöreää silloin, mutta nyt kun olen kysymystä pohtinut pidempään, vastaan, että todennäköisesti olisin. 

Ensimmäinen seikka, joka ulkonäöstä kannattaa muistaa, on se, että se katoaa. Erityisesti naisilta. On vanha sanonta, että naiset rupsahtavat ja me miehet muutuimme charmanteiksi herrasmiehiksi. Tämä tosin kertoo enemmän siitä, että siinä missä stereotyyppisesti me miehet annamme arvoa enemmän naisen ulkonäölle, niin naiset osaavat parinvalinnassaan antaa arvoa myös muille ominaisuuksille.  

Tästä osaamisesta kannattaa ottaa myös oppia, sillä mikään ei rakenna parisuhteestasi parempaa kuin se, että keskityt enemmän siihen, mitä potentiaalisen kumppanisi pään sisällä liikkuu. Kun sen ymmärrät, huomaat paljon muitakin asioita hänessä kuin kyvyn kääntää muiden miesten päitä.

Ja miten tämä liittyy siihen, että saisit tällä ohjeella selkeästi itseäsi paremman näköisen tyttöystävän?

No siten, että jos kaiken jälkeen nainen haluaa olla vielä kanssasi, voit olla hyvällä tuurilla yhtä onnekas kuin minä. 

3: Älä valehtele

Tämä liittyy vähän itsevarmuuteen sillä, että ainoastaan oikeasti itsevarma voi olla liioittelematta itseään tai saavutuksiaan. Jos olet itsevarma, sinulla on myös varaa ottaa riski sen suhteen, että vastakkainen sukupuoli – tai siis ylipäätään kiinnostuksesi kohde pitää sinua heikompana kuin olet. Kysy itseltäsi – ellet osaa olla rehellinen siitä, millainen olet, miksi kukaan haluaisi olla kanssasi?

4: Älä ole kusipäinen luuseripaska

Hirvittävän helppo asia sisäistää. Ole kiltti läheisillesi ja tuntemattomille. Auta pyyteettömästi. Ole ylipäätään hyvä ihminen, erityisesti vanhemmillesi.

Vaikka et tällä saisikaan helpommin pillua, pidät itsestäsi enemmän ja kadut tekemisiäsi vähemmän.

5: …mutta älä ole myöskään hyväuskoinen heittopussi

Älä ole sukka, joka antaa kaikkien juosta ylitsesi. Ole kunnianhimoinen, aseta itsellesi päämäärä, vaikka se olisi joka päivä erilainen. 

Lopuksi

Olen pahoillani, jos aloitit tämän postauksen lukemista toivoen maagista reseptiä sille, miten saisit itseäsi paremman (näköisen) tyttöystävän. Tämä ei kuitenkaan tarjoile sinulle valmiita vastauksia, vaan ainoastaan sen, millaisia teesejä olen itse noudattanut ja eräänä päivänä olenkin vain herännyt Demin kaltaisen naisen vierestä. Yhä uudelleen.

Minulla ei siis ole valmiita vastauksia.

Mutta minulla on nämä vinkit, jotka kai voisi tiivistää näin:

1.) Ole aina oma itsesi
2.) Ole rehellinen. 
3.) …myös itsellesi.
4.) Älä odota mitään.
5.) Älä vaadi mitään.
6.) Anna itsestäsi enemmän kuin saat.

Jos nuo kuusi sääntöä tuntuvat vaikealta, aloita tästä:

1.) Älä ikinä sano naista ämmäksi, akaksi tai huoraksi.

Vastuu pienestä ihmisestä

Jarkko
Vastuu pienestä ihmisestä

Niin. Otsikon kuvaama tunne vavisuttaa. Sillä hetkellä, kun ymmärrät, että sinulla on vastuu alle kouluikäisestä, tajuat myös pienen osan vanhemmuutta. Hyvin pienen tosin vain, mutta sekin riittää herättämään tilanteeseen.

Kävi nimittäin niin, että jouduin kuusivuotiaan kanssa viettämään iltapäivän ilmailumuseossa. Tai en minä mitään joutunut – sain, mutta vaikka muutamaankin otteeseen olen tuossa museossa käynyt, tämä kerta oli täysin erilainen.

Ensimmäistä kertaa olin opastajana. Sinä ainoana aikuisena, joka katsoi kuusivuotiaan perään, ettei hän telo itseään portaissa. Tai juokse käytävillä (ja telo kaatuessaan). Tai ylipäätään tee mitään typerää, mitä itse tein tuon ikäisenä – ja telo itseään sitä tehdessään.

Helvetin kuusitoista, yhtäkkiä kun Demi karkasi mahdollisuudesta innostuneena pariksi tunniksi salille, minä tarkistelin kuusivuotiaan turvavyötä autoon vyöttäessäni, että olihan se varmasti tiukalla. Ja onhan varmasti, ettei oikealta vielä tulekaan jotain autoa, ennenkuin käännyn. Tai etten vahingossakaan ota ylimääräisiä riskejä ajaessani.

Yhtäkkiä Demi ei ollutkaan enää mukanamme ja tajusin vajonneeni hermoheikoksi, jonka aistit terästyivät entisestään ja vastuuntunto oli kuin… no… aikuisella. 

Se on vieras tunne ihmiselle, joka on aina tehnyt tasan sen mitä haluaa. Vieras, koska ei ole tarvinnut juuri välittää normeista tai riskienottamisesta – tai siitä, että pitäisi olla vastuussa toisesta ihmisestä, joka ei välttämättä vielä tajua kaikkien omien tekojensa seurauksia.

Ja kyllä, reissu museoon kesti parisen tuntia ja hengähdin hiukan helpotuksesta, kun haimme Demin kyytiin ja ajelimme yhdessä hampurilaisravintolaan sunnuntailounaalle.

Kuusivuotias otti kananugetit, Demi smoothien. Minä mietin siinä heitä katsellessani, että voi pojat, että olen todellinen selviytyjä, kun sain kuusivuotiaan takaisin parin tunnin reissulta ehjin nahoin ja sitten jatkoin hampurilaiseni syömistä.

Oli mukavaa. Milloinkohan seuraavan kerran uudestaan?

Ne pienet teot

Jarkko

Joskus aina kuulee puhuttavan, että mitkä ovat niitä suhteen tärkeitä hetkiä. Itsestäänselvyyksien, kuten yhdessäolon lisäksi itselleni on kuvan osoittamat hetket. Se, että arjenkin keskellä otetaan toinen huomioon – omin pikku jutuin. 

Ihan meidän suhteen vakiintumisen alkuaikoina yhteisistä Batteryistä tuli jotenkin oma keskinäinen juttumme. Jossakin välissä ostin yhden Demille omaan jääkaappiini, koristin sen lapun kanssa seuraavaa aamua varten, jolloin Demi joutui heräämään aikaisin.

Itse heräsin selvästi myöhemmin ja näin, että Demi ei tölkkiä ollut ottanut mukaansa.

Seuraavana aamuna sen viereen oli kuitenkin eksynyt toinen.


Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Jarkko
Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Uusperhe on termi, joka tuntuu todella kaukaiselta. Oman käsitykseni mukaan se joskus tarkoitti kahta eronnutta ihmistä, jotka omine lapsineen päätyvät yhteen ja muodostavat siten yhteisen perheensä sisarpuolineen kaikkineen. 

Miten minä nyt olen tilanteessa, jossa harjaan kuusivuotiaan hampaita iltaisin? 

Puhuimme joskus suhteemme ensimetreillä siitä, haluanko lapsia. Vastasin  samoin kuten aina olen vastannut – ”en tiedä”. Olen aina ajatellut päättäväni asiasta vasta silloin, kun minulla on elämässäni parisuhde, joka on niin vakaa ja merkityksellinen, että voisin harkita hankkivani kumppanini kanssa lapsen. 

Nyt sellaisessa olen, mutta lapsi on jo siinä valmiina.

Meitä on tässä suhteessa kolme ja vaikka se välillä omituiselta tuntuukin, se on totuus jonka joskus itse tavallaan unohdan, mutta en halua työntää sitä sivuunkaan. Tiedän myös, että jos mikään tulevaisuudessa aiheuttaa valintaa lapsen ja itseni välillä, Demi valitsee aina lapsen – enkä edes odota sen muuttuvan. Se vain on niin ja olen sen alusta lähtien hyväksynyt. 

Tulen toimeen lapsen kanssa mielestäni hyvin, mutta tiedän myös olevani se joka on päässyt pikkumiehen elämään hänen valitsemattaan. Rintaa säväyttää aina kun kuulen lapsen puhuneen minusta tai kyselevän, milloin teemme taas jotain kivaa kolmestaan, mutta tiedän myös sen johtuvan monesti siitä, että viime kerralla pelailimme videopelejä kahdestaan joihin kuusivuotias on aivan hulluna tai rakentelin aarteenetsinnän, joka johti uuden pikkuauton luokse. 

Näiden asioiden ulkopuolella, tulen aina olemaan kuusivuotiaalle se joku joka on jossain kaukana omien vanhempien ja isovanhempien – ynnä muiden takana. 

Eräänlainen kaveri.

Olen Demillekin sanonut pohtineeni joskus isäksi ryhtymistä, ihankuin se olisi vain valintatalosta hankittava tuote.  Ei se sitä tietenkään ole, mutta jos isyys olisi vain valinta? On kyse myös uteliaisuudesta, jotta saisin tietää mistä ihmiset aina puhuvat – ne, jotka ovat isäksi tulleet. Olisin enemmän innoissani kuitenkin siitä, että toinen on omaa lihaa ja vertani ja että saisin syyn tarjoilla sisäänlaukeamisen kunniaksi hyviä sikareita synnytyssairaalan tupakkapaikalla. Tiedän toki isyyden olevan muutakin, kuten kakkavaipparallia ja unettomia öitä. Näistä jälkimmäisiä en tietenkään kaipaa tai tarvitse, mutta voin sanoa myös jääneeni niistä paitsi. 

Ehkä onneksi. En ehkä nimittäin jaksaisi sitä. Ihmettelen, että jotkut jaksavat.

Isyys ei kuitenkaan ole pelkkää verisidettä. Eittämättä kaiken sen perusteella mitä olen kuullut, hoitaa Demin lapsen isä oman vakanssinsa todella hyvin ja siinä mielessä voisin sanoa olevani täysin tarpeeton.  Ei lapsi minua oikeasti tarvitse, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi – varsinkin lapsen paikallaollessa – myös pienenpientä vastuuta lapsesta tai varsinkaan sitä, ettenkö sitä vastuuta haluaisi myös ottaa. 

Ja se tuntuu kummalliselta. 

Aina kun olemme kolmestaan, yritän skarpata kaiken hauskanpidon, hassuttamisen ja muun kivan keskellä. Yritän muistaa, että lapsi ei tarvitse minua kaverikseen vaan tarvitsee minulta myös johdonmukaisia päätöksiä sen suhteen, millaiset säännöt hänen äitinsä lapselle on luonut. 

Keskustelemme myös lapsen kasvatuksesta aika-ajoin, emmekä aina ole samaa mieltä. Tiedän myös, että vaikka Demi kuulee mielipiteeni, hän ei välttämättä varsinaisesti kuuntele – ja juuri tällaisissa asioissa ulkopuolisuuteni konkreettisimmin tuntuu. Ja pitääkin tuntua – sillä enhän minä tietenkään ole siitä vastuullisena päättämässä. 

Kuulisin tähän tosi mielelläni kommentteja miehiltä, jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Miten te suhtaudutte suhteessanne kumppaninne lapsiin? Millaista vastuuta olette mielestänne jakamassa? Miten se jakautuu? Mikä on oma roolinne lapsen arjessa? 

Follow my blog with Bloglovin

Etäparisuhteen ongelmista

Jarkko

Vaikkei meidän yhteinen parisuhteemme olekaan mikään etäsuhde sanan varsinaisessa merkityksessä, kyllähän toisen asuminen Keravalla ja toisen Helsingissä tuo tietynlaisia haasteita.  Parikymmentä kilometriä on kuitenkin melko pieni etäisyys ja olennaisena sen ratkaisemisessa on tällä hetkellä ollut Demi. Hänellä kun on paljon enemmän asiaa arjessaan Helsinkiin kuin minulla Keravalle. 

En pidä tätä mitenkään sinällään ongelmaisena, sillä järjestely käy minulle erittäin hyvin. 

Ennen tätä parisuhdetta arkeani määritteli eniten työ. Olen jokseenkin 24/7 yrittäjä, jonka päivät saattavat useinkin venyä aamuneljään ja nukun kun nukuttaa. Demin kanssa seurustelu on tuonut kalenteriini järjestelmällisyyttä ihan uudella tavalla – olen ottanut töistä vapaita iltoja Demiä (ja itseäni) varten, suunnitellut pitkälle tulevaisuuteen viikonloppuja ja yhteisiä matkoja. 

Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä ajatella hektisessä arjessaan, että tiettynä aikana voi olla toisen kanssa. Tulee eräänlainen kiintopiste, mihin mennessä pyrkii itse tyhjentämään työpöytänsä, jotta voi olla toisen kanssa ajattelematta työasioita.  

Koen huonoa omatuntoa kuitenkin siitä, että tiedän Demin tekevän suhteemme eteen paljon enemmän uhrauksia ja ihan ruohonjuuritasolla, näkevän myös enemmän vaivaa matkustaessaan Keravan ja Helsingin välillä – joskus jopa pelkästään minun vuokseni. Lähes aina kun olemme ihan kahdestaan, vietämme aikaa Helsingissä. Selittelen sitä itselleni sillä, että asun alueella, josta on helpompi mennä – ja johon on helpompi tulla aktiviteeteista, jotka Demille ovat myös lomaa arjesta. 

Kuten Demi aihetta jo aiemmin sivusi, tällaiset asiat ovat meidän arkemme suurimpia erottavia asioita. Parikymppisen, yliopisto-opiskelevan äidin arki on väistämättä erilainen kuin 45-vuotiaan yrittäjän. Ja edellämainituista syistä johtuen, tiedän että minun pitäisi nähdä enemmän vaivaa suunnitellakseni meille hetkiä sinne keskelle yhdessä, jossa minä teen ne pakolliset uhraukset. 

Ensi viikolla.  





”Mä rakastan sua.”

Jarkko

Puhuin äsken erään ihmisen kanssa ihan muista asioista, mutta hetken ajan keskustelu raapaisi myös parisuhdettamme. Kun olin hetken puhunut aiheesta, keskustelun toinen osapuoli tokaisi:

Sulle se on ilmeisen tärkeä.”

Havahduin pääasiassa työasioita käsittelevästä keskustelusta. En minä ole tottunut siihen, että puhun parisuhteestani tai ylipäätään henkilökohtaisesta elämästäni. Enkä varsinkaan siihen, että kuulostaisin muille ihmisille ihastuneelta tai rakastuneelta. 

Hetken ajatuksissani peräännyin ja mietin, mitä moiseen sanoa. Voiko kolmannelle ihmiselle edes sanoa sitä, että rakastaa toista ihmistä, kun sen sanominen ääneen on usein muutenkin vaikeaa. 

…paitsi meillä.

Olen mielestäni stereotyyppinen esimerkki suomalaisesta, jurosta ja jurnuttavasta heteromiehestä, jolle tunteiden ilmaisu on joskus niin vaikeaa. Mitä en tässä valossa osaa oikein itse käsittää, on se, että juuri Demin kanssa olen pystynyt alusta lähtien puhumaan aivan kaikesta. Muistan joskus viime keväänä itse ajatelleeni kesken jonkin keskustelumme, että ”enhän minä nyt tätä voi kertoa” – ja sitten hylkäsin ajatuksen mielestäni, koska ”ollaan tähänkin asti kerrottu toisillemme kaikki” – ja sanoin sen. 

En muista enää, mikä se varsinainen asia oli, mutta tiedän sen, etten olisi kertonut asiasta kenellekään muulle. 

Pidän itse tätä asiaa suhteemme kulmakivenä. Siinä, kun pystyy toiselle sanomaan ihan mitä tahansa ja tietää toisen kuuntelevan, on jotain uskomattoman vapauttavaa. 

Sellaisessa suhteessa ei myöskään ole pientäkään ongelmaa sanoa ”mä rakastan sua”. 

Ei se siitä sanomalla kulu.