Ne pienet teot

Jarkko

Joskus aina kuulee puhuttavan, että mitkä ovat niitä suhteen tärkeitä hetkiä. Itsestäänselvyyksien, kuten yhdessäolon lisäksi itselleni on kuvan osoittamat hetket. Se, että arjenkin keskellä otetaan toinen huomioon – omin pikku jutuin. 

Ihan meidän suhteen vakiintumisen alkuaikoina yhteisistä Batteryistä tuli jotenkin oma keskinäinen juttumme. Jossakin välissä ostin yhden Demille omaan jääkaappiini, koristin sen lapun kanssa seuraavaa aamua varten, jolloin Demi joutui heräämään aikaisin.

Itse heräsin selvästi myöhemmin ja näin, että Demi ei tölkkiä ollut ottanut mukaansa.

Seuraavana aamuna sen viereen oli kuitenkin eksynyt toinen.


Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Jarkko
Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Uusperhe on termi, joka tuntuu todella kaukaiselta. Oman käsitykseni mukaan se joskus tarkoitti kahta eronnutta ihmistä, jotka omine lapsineen päätyvät yhteen ja muodostavat siten yhteisen perheensä sisarpuolineen kaikkineen. 

Miten minä nyt olen tilanteessa, jossa harjaan kuusivuotiaan hampaita iltaisin? 

Puhuimme joskus suhteemme ensimetreillä siitä, haluanko lapsia. Vastasin  samoin kuten aina olen vastannut – ”en tiedä”. Olen aina ajatellut päättäväni asiasta vasta silloin, kun minulla on elämässäni parisuhde, joka on niin vakaa ja merkityksellinen, että voisin harkita hankkivani kumppanini kanssa lapsen. 

Nyt sellaisessa olen, mutta lapsi on jo siinä valmiina.

Meitä on tässä suhteessa kolme ja vaikka se välillä omituiselta tuntuukin, se on totuus jonka joskus itse tavallaan unohdan, mutta en halua työntää sitä sivuunkaan. Tiedän myös, että jos mikään tulevaisuudessa aiheuttaa valintaa lapsen ja itseni välillä, Demi valitsee aina lapsen – enkä edes odota sen muuttuvan. Se vain on niin ja olen sen alusta lähtien hyväksynyt. 

Tulen toimeen lapsen kanssa mielestäni hyvin, mutta tiedän myös olevani se joka on päässyt pikkumiehen elämään hänen valitsemattaan. Rintaa säväyttää aina kun kuulen lapsen puhuneen minusta tai kyselevän, milloin teemme taas jotain kivaa kolmestaan, mutta tiedän myös sen johtuvan monesti siitä, että viime kerralla pelailimme videopelejä kahdestaan joihin kuusivuotias on aivan hulluna tai rakentelin aarteenetsinnän, joka johti uuden pikkuauton luokse. 

Näiden asioiden ulkopuolella, tulen aina olemaan kuusivuotiaalle se joku joka on jossain kaukana omien vanhempien ja isovanhempien – ynnä muiden takana. 

Eräänlainen kaveri.

Olen Demillekin sanonut pohtineeni joskus isäksi ryhtymistä, ihankuin se olisi vain valintatalosta hankittava tuote.  Ei se sitä tietenkään ole, mutta jos isyys olisi vain valinta? On kyse myös uteliaisuudesta, jotta saisin tietää mistä ihmiset aina puhuvat – ne, jotka ovat isäksi tulleet. Olisin enemmän innoissani kuitenkin siitä, että toinen on omaa lihaa ja vertani ja että saisin syyn tarjoilla sisäänlaukeamisen kunniaksi hyviä sikareita synnytyssairaalan tupakkapaikalla. Tiedän toki isyyden olevan muutakin, kuten kakkavaipparallia ja unettomia öitä. Näistä jälkimmäisiä en tietenkään kaipaa tai tarvitse, mutta voin sanoa myös jääneeni niistä paitsi. 

Ehkä onneksi. En ehkä nimittäin jaksaisi sitä. Ihmettelen, että jotkut jaksavat.

Isyys ei kuitenkaan ole pelkkää verisidettä. Eittämättä kaiken sen perusteella mitä olen kuullut, hoitaa Demin lapsen isä oman vakanssinsa todella hyvin ja siinä mielessä voisin sanoa olevani täysin tarpeeton.  Ei lapsi minua oikeasti tarvitse, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi – varsinkin lapsen paikallaollessa – myös pienenpientä vastuuta lapsesta tai varsinkaan sitä, ettenkö sitä vastuuta haluaisi myös ottaa. 

Ja se tuntuu kummalliselta. 

Aina kun olemme kolmestaan, yritän skarpata kaiken hauskanpidon, hassuttamisen ja muun kivan keskellä. Yritän muistaa, että lapsi ei tarvitse minua kaverikseen vaan tarvitsee minulta myös johdonmukaisia päätöksiä sen suhteen, millaiset säännöt hänen äitinsä lapselle on luonut. 

Keskustelemme myös lapsen kasvatuksesta aika-ajoin, emmekä aina ole samaa mieltä. Tiedän myös, että vaikka Demi kuulee mielipiteeni, hän ei välttämättä varsinaisesti kuuntele – ja juuri tällaisissa asioissa ulkopuolisuuteni konkreettisimmin tuntuu. Ja pitääkin tuntua – sillä enhän minä tietenkään ole siitä vastuullisena päättämässä. 

Kuulisin tähän tosi mielelläni kommentteja miehiltä, jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Miten te suhtaudutte suhteessanne kumppaninne lapsiin? Millaista vastuuta olette mielestänne jakamassa? Miten se jakautuu? Mikä on oma roolinne lapsen arjessa? 

Follow my blog with Bloglovin

Etäparisuhteen ongelmista

Jarkko

Vaikkei meidän yhteinen parisuhteemme olekaan mikään etäsuhde sanan varsinaisessa merkityksessä, kyllähän toisen asuminen Keravalla ja toisen Helsingissä tuo tietynlaisia haasteita.  Parikymmentä kilometriä on kuitenkin melko pieni etäisyys ja olennaisena sen ratkaisemisessa on tällä hetkellä ollut Demi. Hänellä kun on paljon enemmän asiaa arjessaan Helsinkiin kuin minulla Keravalle. 

En pidä tätä mitenkään sinällään ongelmaisena, sillä järjestely käy minulle erittäin hyvin. 

Ennen tätä parisuhdetta arkeani määritteli eniten työ. Olen jokseenkin 24/7 yrittäjä, jonka päivät saattavat useinkin venyä aamuneljään ja nukun kun nukuttaa. Demin kanssa seurustelu on tuonut kalenteriini järjestelmällisyyttä ihan uudella tavalla – olen ottanut töistä vapaita iltoja Demiä (ja itseäni) varten, suunnitellut pitkälle tulevaisuuteen viikonloppuja ja yhteisiä matkoja. 

Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä ajatella hektisessä arjessaan, että tiettynä aikana voi olla toisen kanssa. Tulee eräänlainen kiintopiste, mihin mennessä pyrkii itse tyhjentämään työpöytänsä, jotta voi olla toisen kanssa ajattelematta työasioita.  

Koen huonoa omatuntoa kuitenkin siitä, että tiedän Demin tekevän suhteemme eteen paljon enemmän uhrauksia ja ihan ruohonjuuritasolla, näkevän myös enemmän vaivaa matkustaessaan Keravan ja Helsingin välillä – joskus jopa pelkästään minun vuokseni. Lähes aina kun olemme ihan kahdestaan, vietämme aikaa Helsingissä. Selittelen sitä itselleni sillä, että asun alueella, josta on helpompi mennä – ja johon on helpompi tulla aktiviteeteista, jotka Demille ovat myös lomaa arjesta. 

Kuten Demi aihetta jo aiemmin sivusi, tällaiset asiat ovat meidän arkemme suurimpia erottavia asioita. Parikymppisen, yliopisto-opiskelevan äidin arki on väistämättä erilainen kuin 45-vuotiaan yrittäjän. Ja edellämainituista syistä johtuen, tiedän että minun pitäisi nähdä enemmän vaivaa suunnitellakseni meille hetkiä sinne keskelle yhdessä, jossa minä teen ne pakolliset uhraukset. 

Ensi viikolla.  





”Mä rakastan sua.”

Jarkko

Puhuin äsken erään ihmisen kanssa ihan muista asioista, mutta hetken ajan keskustelu raapaisi myös parisuhdettamme. Kun olin hetken puhunut aiheesta, keskustelun toinen osapuoli tokaisi:

Sulle se on ilmeisen tärkeä.”

Havahduin pääasiassa työasioita käsittelevästä keskustelusta. En minä ole tottunut siihen, että puhun parisuhteestani tai ylipäätään henkilökohtaisesta elämästäni. Enkä varsinkaan siihen, että kuulostaisin muille ihmisille ihastuneelta tai rakastuneelta. 

Hetken ajatuksissani peräännyin ja mietin, mitä moiseen sanoa. Voiko kolmannelle ihmiselle edes sanoa sitä, että rakastaa toista ihmistä, kun sen sanominen ääneen on usein muutenkin vaikeaa. 

…paitsi meillä.

Olen mielestäni stereotyyppinen esimerkki suomalaisesta, jurosta ja jurnuttavasta heteromiehestä, jolle tunteiden ilmaisu on joskus niin vaikeaa. Mitä en tässä valossa osaa oikein itse käsittää, on se, että juuri Demin kanssa olen pystynyt alusta lähtien puhumaan aivan kaikesta. Muistan joskus viime keväänä itse ajatelleeni kesken jonkin keskustelumme, että ”enhän minä nyt tätä voi kertoa” – ja sitten hylkäsin ajatuksen mielestäni, koska ”ollaan tähänkin asti kerrottu toisillemme kaikki” – ja sanoin sen. 

En muista enää, mikä se varsinainen asia oli, mutta tiedän sen, etten olisi kertonut asiasta kenellekään muulle. 

Pidän itse tätä asiaa suhteemme kulmakivenä. Siinä, kun pystyy toiselle sanomaan ihan mitä tahansa ja tietää toisen kuuntelevan, on jotain uskomattoman vapauttavaa. 

Sellaisessa suhteessa ei myöskään ole pientäkään ongelmaa sanoa ”mä rakastan sua”. 

Ei se siitä sanomalla kulu. 

Matkalla taas.

Jarkko

Melkein päivälleen seitsemän kuukautta sitten me oltiin viimeksi täällä kun pyysin sua mukaan pohtimalleni rentoutumisretriitille. Oli ollut rankka kevät ja suunnittelin meneväni Saarenmaalle vanhempieni loma-asunnolle pitkäksi viikonlopuksi. En muista juuri nyt tarkkaan, mutta taisit aika nopeasti vastata myöntävästi ehdotukselle lähteä mukaan.

Siellä me. Tätä kuvaa ottaessamme ei kumpikaan ajatellut, että tästä tulisi yhtään mitään.

Sitten elämä tapahtui. Muistan sen kun istuit siinä samassa tuolissa missä nytkin. Pienen loma-asunnon olohuone oli suunnilleen täynnä vaatteitasi, nurkasta nurkkaan – enkä itsekään osannut organisoida omia tavaroitani kovin onnistuneesti. Tästä syystä tällä kertaa heti sisäänkäveltyämme ehdotin, että josko vaatekassit sitten pidettäisiin makuuhuoneen puolella.

Sori.  

Mutta juuri nyt luet kirjaa vieressäni samalla upottaen leukaasi neulepuserosi kauluksen sisään, jota teet kun keskityt johonkin tai jännittää. Kirjan tietäen todennäköisesti molempia.

Koko ajomatkan tänne mietin, kuinka onnekas olenkaan, että mulla on sut. Haluaisin käsitellä sitä tunnetta jotenkin rationaalisemmin, konkreettisemmin, mutta siitä huolimatta huomaan havahtuvani samaan tilanteeseen aina aihetta pohtiessani – tuijottavani sua vain hölmistyneenä ja säpsähtäväni ajatuksestani hereille ja miettiväni, satuinko hetken koomassani kuolaamaan suupielestäni. 

Toki tällä kertaa satunnaiseen torkahteluun löytyy syyksi sekin, että heräsimme tänään klo 05:30 vain muutaman tunnin unien jälkeen ja päätimme, ettemme käy sänkyyn ennen yhdeksää. Odotettavissa iltaan kohden tihentyvää haukottelua ja torkahtelua. 

Yritän rationalisoida väsyneessä mielessäni nyt tarkemmin, miksi sun kanssa on niin mukava matkustaa:

1.) Osaat reagoida kaikkeen oikein. Ehdotat, puhut ja huomioit ympäristöäsi – mikään ei ole oikeastaan ”ihan sama”. Ja vaikka olisikin, niin silti sulta löytyy aina jokin vastaus joka kääntää vaakakuppia jonkin vaihtoehdon suuntaan edes pikkiriikkisen.

2.) Otat mu(u)t huomioon. Tarjoat auttavaa kättä, oli kyse sitten bensiinin maksamisesta, juotavan tuomisesta tai tavaroiden pakkaamisesta. 

3.) …tai et oikeastaan edes tarjoa, vaan toimit. 

4.) Vaikka vegaanisen ruoan etsiminen sulle on (varsinkin täällä) tavallista vaikeampaa, et ikinä vaadi, että noudattaisin samaa ruokavaliota. Tiedän kyllä, että vaikka suhtautuisitkin pekoniaamiaiseeni vähän syrjivästi, tykkäisit musta silti sen jälkeenkin. Edes vähän.

5.) Sitten vielä se, että edelleen huomaan aina välillä tuijottavani sua hölmistyneenä ja tajuavani, että ”tuo nainen saa mut olemaan parempi mies” – ja ajattelevani itsekseen, kuinka paljon sua rakastankaan. 

Älä ikinä sano minua Jarkkoliiniksi.

Jarkko

Yllätyin jossakin välissä viimeisen puolen vuoden aikana tajutessani, että suhtaudumme jouluun suunnilleen samalla tavoin. Joskus lapsena, vähän aikuisenakin oli tärkeää koristella kuusi, herätä joulupäivänä äiteen tekemän joulupuuron tuoksuun ja avata perheen kanssa lahjat pikavauhtia, kerätä myttyiset lahjapaperit paperikassiin, tuikata ne takassa tuleen ja vetäytyä jokainen tahoillemme lukemaan niitä väistämättömiä joululahjakirjoja, joita jokainen meistä sai aina jostakin paketista. Joskus kaksikin.

Sitten jossakin välissä tuli muutos. Joulu ei merkinnyt minulle enää mitään muuta kuin massiivista stressin täyttämää kulutusjuhlaa, jossa ihmiset – minä mukaan lukien, kokivat tarvetta lahjoa ihmisiä joista eivät välttämättä edes pitäneet. Tajusin, että kuinka tahansa rakastankaan vanhempiani – vietän mieluummin joulua yksin. Omassa rauhassani, kaupungissa, jossa ei tunnu olevan lisäkseni ketään muuta. 

Silti säilytän mielessäni sitä muistoa, kun ollessani 5- tai 6-vuotias, tein ensimmäistä kertaa jouluna pienoismallin Douglas A-20 -lentokoneesta enoni kanssa. Myöhemmin samainen pienoismalli kärsi lohduttoman kohtalon isäni Saabin takaikkunalle kesäkuumalla unohdettuna ja vannoin rakentavani uuden. Siihen meni yli 30 vuotta ja tänä kesänä annoin sen pojallesi. 

Tämä oli käännekohta. Jouluaatto 2015. Olin henkisesti todella pohjalla ja se kaikki kulminoitui Jouluaattoon ja ihmisiin joiden kanssa sitä vietin. 

Olen tyytyväinen siihen, etten vuosiin ole enää ostanut turhaa rompetta kenellekään, vaan olen ollut aina varma siitä, että toinen ihminen tarvitsee sellaista – tai ainakin ilahtuu siitä ja silti lahja löytää käyttäjänsä. Ostan harkitusti, asioita jotka tuovat kokemuksia tai säilyttävät arvonsa.  

[sidenote: olen ihmiskunnan paskin lahjapaketoija, kaikki lahjani näyttävät poikkeuksetta ydintuhon kouriin joutuneilta.]

Muutama päivä sitten kerroit mulle tuon, että haluaisit luoda meidän kahdenkeskeiset, ”omat” jouluperinteet. Yllätyin. Osittain siksi, että en ollut edes ajatellut asiaa, mutta myös siksi etten itse koskaan ollut ajatellut tarvitsevani moisia. Siitä huolimatta hymyilyttää nyt kun ajattelinkin asiaa. Juuri se, mitä tuossa aiemmin kirjoitit – se, että ei oikeastaan tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. 

Ehkä osasyy yllätykseeni oli se, että ajattelin sulla olevan jo tietynlaiset perinteet oman perheesi ja lähipiirisi kanssa – ja niiden ollessa vakiintuneita, et ehtisi edes kokea uusia. Olisin tyytyväisenä viettänyt aaton itsekseni ja tehty sitten jotain joulu- tai tapaninpäivänä kahdestaan, mutta kuten sanoin, kyllä tämä minulle sopii vallan mainiosti. 

Yksi jouluperinteistämme muuten tulee tulevina vuosina olemaan Whamageddon. Olen aika varma siitä, kunhan vaan pystyn 2019 vakuuttamaan sinut siitä, että haaste kannattaa ottaa tosissaan ja sitten vältellään sitä yhdessä koko joulukuun. Tunnustan nyt itse kuitenkin heti sen, että pidän siitä biisistä minäkin. Et voi silti väittää vastaan etteikö se olisi aivan kosmisen imelä.

Vähän kuin mekin joskus. 

Joulusta silti viis. Enää vajaa viikko niin lähdetään reissuun. 

Sitä odotellessa. Jos vaikka saataisiin Youtubeen tehtyä siitä jonkinlainen matkavideokin, mikä johdattaa meidät vuoteen 2019.

Tästä se lähtee!

Jarkko

Hei elämäni valo ja tervetuloa myös minun puolestani teille kaikille muille jotka tätä blogia olette saapuneet lukemaan. 

En ota kunniaa tämän ajatuksen keksimisestä, koska en muista ihan kaikkia yksityiskohtia siitä hetkestä, jolloin tästä blogista ensimmäisen kerran puhuttiin. Pyydän sitä anteeksi, sillä olin tuolloin onneni kukkuloilla. Kiertämässä kotimaatamme naisen kanssa, jota pidin vielä muutamia kuukausia aiemmin mahdollisimman epätodennäköisenä lähtemään kanssani yhtään mihinkään, saati syvenevien tunteideni kohteena. 

Rauma 8.7.2018. Tän illan ja yön jälkeen sanoit, että haluaisit suhteen mun kanssa. Yllätyin, mutten voinut lakata hymyilemästä koko päivänä.  

Sen jälkeen onkin ollut paljon vilkkaampaa ja aika monta kertaa ollaan molemmat pysähdytty kysymään itseltämme ja toisiltamme, miksi ihmeessä tämä suhde tuntuu paitsi luonnolliselta, myös uskomattoman helpolta. 

Oon puolileikilläni sanonut aiemmin, että meidän pitäisi riidellä. Ei siksi, että haluaisin, vaan siksi, että nähtäisiin miten me selvitetään riidat. Tällaista tilannetta ei ole tullut vielä vastaan, enkä edes haluaisi tulevan. Toisaalta, jos tulee – tiedän meidän pystyvän puhumaan siitä, mikä ikinä sen riidan aiheena onkaan. 

Palatakseni tähän blogiimme, en tiedä vielä mitä tästä odotan. Tiedän sun tarjoavan tätä kautta paljon kaikupohjaa omille kysymättömille ajatuksilleni, mutta myös haasteita, mitä en vielä osaa odottaa. DeeDee,  anna tulla vaan, vastaan kaikkeen mitä pystyt heittämään ja vielä vähän enemmän.