Ensimmäinen päivä koulussa

Jarkko

Muistan ensimmäisen koulupäiväni.

Muistan sen, että isäni kyyditsi minut ensimmäiseen koulupäivääni 10-vaihteisen (silloin oli tärkeää mainita kuinka monta vaihdetta pyörässä oli) pyöränsä tarakalla.

Muistan pukeutuneeni vihreisiin housuihin ja keltaiseen paitaan.

Muistan olleeni ylpeä siitä, että olin saanut koulua varten sinisen koulurepun, jossa oli punaisilla heijastimilla koristellut salvat.

Edessä oli tuntematon – ja mitä en vielä tiennyt, vuodet jotka määrittelivät koko elämäni. Kehitin varhaisessa vaiheessa auktoriteettivastaisuuden, koska opettajilla ei ollut kykyä sopeuttaa opetusta siihen, että osasin jo lukea ja kirjoittaa kouluun tullessani. Äitini sanoo aina asiasta puhuttaessa, että kerran tulin koulusta kotiin itkien ja kun äitini kysyi, mikä hätänä, vastasin kiukkuisena, että eivät ne siellä koulussa opeta mitään uutta. Muistan itse vain tosin sen tylsistymisen, kun liitutaululla jankattiin ABC:tä ja totuttelin itse katselemaan vain ulos ikkunasta tai piirtelemään pulpettiini. Ylemmille luokka-asteille siirryttäessä tylsistyminen oli kääntynyt jo häiriökäyttäytymiseksi ja yläasteelle siirryttäessä olin melkolailla välinpitämätön ja sosiaalinen erakko.

Tänään alkoi tuon seitsemänvuotiaan koulunkäynti, kun me kaikki yhdessä kävelimme koulun pihalle. Koulunkäyntini motivaatiohukalle hiukan vieläkin katkera ja kypsymätön minä halusi leikkisästi piikitellä lasta yhdeksän vuoden tuomiosta tai siitä, että tähän ne leppoisat päivät loppuivat. Sen sijaan kuitenkin puhuimme edeltävän viikon enemmän siitä, että ensimmäistä koulupäivää ei tarvitse jännittää ja kuinka koulu auttaa lasta löytämään sen, mitä haluaa isona tehdä työkseen tai harrastaa.

Toki tänä aamuna herätin lapsen lopulta laulamalla kovaäänisesti Johnny Liebkindin Ihanaa Aamua, mihin itsekin isäni laulamana heräsin aivan liian usein.

Aikuisena ymmärtää ja arvostaa tämän tehoa herättäjänä

Näin ensimmäisen koulupäivän iltapäivänä silmäkulmaan lensi useampikin roska. On jotenkin häkellyttävää, miten vain vuoden aikana tuo nassikka on onnistunut paitsi vaikuttamaan niin syvältä ja voimalla, mutta myös muuttamaan omaa ajattelumaailmaani. Ja nyt kun käveli koulun ovesta sisään ekaluokkalaisten jonossa, tunsin ylpeyttä siitä, että pystyn edes osittain samalla tavalla vaikuttamaan lapseen.

Vaikka en ole millään tavoin osallistunut tuon lapsen kasvatukseen alkiosta kuusivuotiaaksi ja senkin jälkeen vain täysin sivuroolissa, päässä pyörii nyt erilaisia tulevaisuudennäkymiä. Koululäksyissä auttaminen, iltapäiväkerhoista hakeminen ja tulevat keskustelut koulumotivaation ylläpitämisestä. Vahva toive siitä, että lapsi saisi kouluajastaan hyvän kokemuksen.

Mutta on liene pakko tunnustaa itsellenikin, että tästä se sitten alkaa. Me ollaan perhe.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *