Ne pienet teot

Jarkko

Joskus aina kuulee puhuttavan, että mitkä ovat niitä suhteen tärkeitä hetkiä. Itsestäänselvyyksien, kuten yhdessäolon lisäksi itselleni on kuvan osoittamat hetket. Se, että arjenkin keskellä otetaan toinen huomioon – omin pikku jutuin. 

Ihan meidän suhteen vakiintumisen alkuaikoina yhteisistä Batteryistä tuli jotenkin oma keskinäinen juttumme. Jossakin välissä ostin yhden Demille omaan jääkaappiini, koristin sen lapun kanssa seuraavaa aamua varten, jolloin Demi joutui heräämään aikaisin.

Itse heräsin selvästi myöhemmin ja näin, että Demi ei tölkkiä ollut ottanut mukaansa.

Seuraavana aamuna sen viereen oli kuitenkin eksynyt toinen.


Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Jarkko
Häviän kuusivuotiaalle muussakin kuin vain muistipelissä

Uusperhe on termi, joka tuntuu todella kaukaiselta. Oman käsitykseni mukaan se joskus tarkoitti kahta eronnutta ihmistä, jotka omine lapsineen päätyvät yhteen ja muodostavat siten yhteisen perheensä sisarpuolineen kaikkineen. 

Miten minä nyt olen tilanteessa, jossa harjaan kuusivuotiaan hampaita iltaisin? 

Puhuimme joskus suhteemme ensimetreillä siitä, haluanko lapsia. Vastasin  samoin kuten aina olen vastannut – ”en tiedä”. Olen aina ajatellut päättäväni asiasta vasta silloin, kun minulla on elämässäni parisuhde, joka on niin vakaa ja merkityksellinen, että voisin harkita hankkivani kumppanini kanssa lapsen. 

Nyt sellaisessa olen, mutta lapsi on jo siinä valmiina.

Meitä on tässä suhteessa kolme ja vaikka se välillä omituiselta tuntuukin, se on totuus jonka joskus itse tavallaan unohdan, mutta en halua työntää sitä sivuunkaan. Tiedän myös, että jos mikään tulevaisuudessa aiheuttaa valintaa lapsen ja itseni välillä, Demi valitsee aina lapsen – enkä edes odota sen muuttuvan. Se vain on niin ja olen sen alusta lähtien hyväksynyt. 

Tulen toimeen lapsen kanssa mielestäni hyvin, mutta tiedän myös olevani se joka on päässyt pikkumiehen elämään hänen valitsemattaan. Rintaa säväyttää aina kun kuulen lapsen puhuneen minusta tai kyselevän, milloin teemme taas jotain kivaa kolmestaan, mutta tiedän myös sen johtuvan monesti siitä, että viime kerralla pelailimme videopelejä kahdestaan joihin kuusivuotias on aivan hulluna tai rakentelin aarteenetsinnän, joka johti uuden pikkuauton luokse. 

Näiden asioiden ulkopuolella, tulen aina olemaan kuusivuotiaalle se joku joka on jossain kaukana omien vanhempien ja isovanhempien – ynnä muiden takana. 

Eräänlainen kaveri.

Olen Demillekin sanonut pohtineeni joskus isäksi ryhtymistä, ihankuin se olisi vain valintatalosta hankittava tuote.  Ei se sitä tietenkään ole, mutta jos isyys olisi vain valinta? On kyse myös uteliaisuudesta, jotta saisin tietää mistä ihmiset aina puhuvat – ne, jotka ovat isäksi tulleet. Olisin enemmän innoissani kuitenkin siitä, että toinen on omaa lihaa ja vertani ja että saisin syyn tarjoilla sisäänlaukeamisen kunniaksi hyviä sikareita synnytyssairaalan tupakkapaikalla. Tiedän toki isyyden olevan muutakin, kuten kakkavaipparallia ja unettomia öitä. Näistä jälkimmäisiä en tietenkään kaipaa tai tarvitse, mutta voin sanoa myös jääneeni niistä paitsi. 

Ehkä onneksi. En ehkä nimittäin jaksaisi sitä. Ihmettelen, että jotkut jaksavat.

Isyys ei kuitenkaan ole pelkkää verisidettä. Eittämättä kaiken sen perusteella mitä olen kuullut, hoitaa Demin lapsen isä oman vakanssinsa todella hyvin ja siinä mielessä voisin sanoa olevani täysin tarpeeton.  Ei lapsi minua oikeasti tarvitse, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi – varsinkin lapsen paikallaollessa – myös pienenpientä vastuuta lapsesta tai varsinkaan sitä, ettenkö sitä vastuuta haluaisi myös ottaa. 

Ja se tuntuu kummalliselta. 

Aina kun olemme kolmestaan, yritän skarpata kaiken hauskanpidon, hassuttamisen ja muun kivan keskellä. Yritän muistaa, että lapsi ei tarvitse minua kaverikseen vaan tarvitsee minulta myös johdonmukaisia päätöksiä sen suhteen, millaiset säännöt hänen äitinsä lapselle on luonut. 

Keskustelemme myös lapsen kasvatuksesta aika-ajoin, emmekä aina ole samaa mieltä. Tiedän myös, että vaikka Demi kuulee mielipiteeni, hän ei välttämättä varsinaisesti kuuntele – ja juuri tällaisissa asioissa ulkopuolisuuteni konkreettisimmin tuntuu. Ja pitääkin tuntua – sillä enhän minä tietenkään ole siitä vastuullisena päättämässä. 

Kuulisin tähän tosi mielelläni kommentteja miehiltä, jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Miten te suhtaudutte suhteessanne kumppaninne lapsiin? Millaista vastuuta olette mielestänne jakamassa? Miten se jakautuu? Mikä on oma roolinne lapsen arjessa? 

Follow my blog with Bloglovin

Etäparisuhteen ongelmista

Jarkko

Vaikkei meidän yhteinen parisuhteemme olekaan mikään etäsuhde sanan varsinaisessa merkityksessä, kyllähän toisen asuminen Keravalla ja toisen Helsingissä tuo tietynlaisia haasteita.  Parikymmentä kilometriä on kuitenkin melko pieni etäisyys ja olennaisena sen ratkaisemisessa on tällä hetkellä ollut Demi. Hänellä kun on paljon enemmän asiaa arjessaan Helsinkiin kuin minulla Keravalle. 

En pidä tätä mitenkään sinällään ongelmaisena, sillä järjestely käy minulle erittäin hyvin. 

Ennen tätä parisuhdetta arkeani määritteli eniten työ. Olen jokseenkin 24/7 yrittäjä, jonka päivät saattavat useinkin venyä aamuneljään ja nukun kun nukuttaa. Demin kanssa seurustelu on tuonut kalenteriini järjestelmällisyyttä ihan uudella tavalla – olen ottanut töistä vapaita iltoja Demiä (ja itseäni) varten, suunnitellut pitkälle tulevaisuuteen viikonloppuja ja yhteisiä matkoja. 

Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä ajatella hektisessä arjessaan, että tiettynä aikana voi olla toisen kanssa. Tulee eräänlainen kiintopiste, mihin mennessä pyrkii itse tyhjentämään työpöytänsä, jotta voi olla toisen kanssa ajattelematta työasioita.  

Koen huonoa omatuntoa kuitenkin siitä, että tiedän Demin tekevän suhteemme eteen paljon enemmän uhrauksia ja ihan ruohonjuuritasolla, näkevän myös enemmän vaivaa matkustaessaan Keravan ja Helsingin välillä – joskus jopa pelkästään minun vuokseni. Lähes aina kun olemme ihan kahdestaan, vietämme aikaa Helsingissä. Selittelen sitä itselleni sillä, että asun alueella, josta on helpompi mennä – ja johon on helpompi tulla aktiviteeteista, jotka Demille ovat myös lomaa arjesta. 

Kuten Demi aihetta jo aiemmin sivusi, tällaiset asiat ovat meidän arkemme suurimpia erottavia asioita. Parikymppisen, yliopisto-opiskelevan äidin arki on väistämättä erilainen kuin 45-vuotiaan yrittäjän. Ja edellämainituista syistä johtuen, tiedän että minun pitäisi nähdä enemmän vaivaa suunnitellakseni meille hetkiä sinne keskelle yhdessä, jossa minä teen ne pakolliset uhraukset. 

Ensi viikolla.  





”Mä rakastan sua.”

Jarkko

Puhuin äsken erään ihmisen kanssa ihan muista asioista, mutta hetken ajan keskustelu raapaisi myös parisuhdettamme. Kun olin hetken puhunut aiheesta, keskustelun toinen osapuoli tokaisi:

Sulle se on ilmeisen tärkeä.”

Havahduin pääasiassa työasioita käsittelevästä keskustelusta. En minä ole tottunut siihen, että puhun parisuhteestani tai ylipäätään henkilökohtaisesta elämästäni. Enkä varsinkaan siihen, että kuulostaisin muille ihmisille ihastuneelta tai rakastuneelta. 

Hetken ajatuksissani peräännyin ja mietin, mitä moiseen sanoa. Voiko kolmannelle ihmiselle edes sanoa sitä, että rakastaa toista ihmistä, kun sen sanominen ääneen on usein muutenkin vaikeaa. 

…paitsi meillä.

Olen mielestäni stereotyyppinen esimerkki suomalaisesta, jurosta ja jurnuttavasta heteromiehestä, jolle tunteiden ilmaisu on joskus niin vaikeaa. Mitä en tässä valossa osaa oikein itse käsittää, on se, että juuri Demin kanssa olen pystynyt alusta lähtien puhumaan aivan kaikesta. Muistan joskus viime keväänä itse ajatelleeni kesken jonkin keskustelumme, että ”enhän minä nyt tätä voi kertoa” – ja sitten hylkäsin ajatuksen mielestäni, koska ”ollaan tähänkin asti kerrottu toisillemme kaikki” – ja sanoin sen. 

En muista enää, mikä se varsinainen asia oli, mutta tiedän sen, etten olisi kertonut asiasta kenellekään muulle. 

Pidän itse tätä asiaa suhteemme kulmakivenä. Siinä, kun pystyy toiselle sanomaan ihan mitä tahansa ja tietää toisen kuuntelevan, on jotain uskomattoman vapauttavaa. 

Sellaisessa suhteessa ei myöskään ole pientäkään ongelmaa sanoa ”mä rakastan sua”. 

Ei se siitä sanomalla kulu. 

Parisuhde sukupolvikokemuksena

Demi

Rosa Meriläinen kirjoitti HS:n sivuille juuri kolumnin parisuhteiden ikäeroista ja omista kokemuksistaan. Tietysti siihen on tartuttava! Erityisesti mieleen jäivät kommentit: ”Voi olla, että ikätoverin kanssa on samankaltainen sukupolvikokemus” sekä ”Seuraava kumppanini oli minua kolmekymmentä vuotta vanhempi. Sellaisella ikäerolla on mahdotonta saada aivan tasa-arvoista liittoa. Varallisuuseromme oli musertava ja asemamme yhteiskunnassa aivan toinen.”

Mikä sitten on sukupolvikokemus? Tarvitsenko minä samaistumispintaa muilta ysärin lapsilta parisuhdetta myöten? Entä tasa-arvoinen parisuhde, onko se useamman vuosikymmenen ikäerolla oikeasti sula mahdottomuus? Aina ja kaikilla?

Lapseni isä on minua kaksi vuotta vanhempi. Vaikka lähin minun lapsuuttani todella ymmärtävä ihminen lienee ollut psykoterapeutti, on lapseni isä kuitenkin kaltaiseni milleniaali. Jaamme tämän mystisen sukupolvikokemuksen. Olemme eläneet samalla Pokémonien ja sosiaalisen median synnyn aikakaudella. Olemme olleet esiteinejä, kun Suomi voitti Euroviisut ja taaperoita (minä vielä pienempi) kun vietiin mm-lätkä -95.

Mutta olimme myös fundamentaalisesti erilaisia ihmisiä. Ja niinpä erosimme.

Jarkolta saan silloin tällöin kuulla siitä, etten tiedä taikka muista, kuka oli presidenttinä vuonna -86 tai etten osaa suhteuttaa sitä, että Kalliossa on joskus ollut edullisia asuntoja. Jarkolle toisaalta voi heittää, että kuinkas vanha sinä olitkaan, kun isä osti radion kotiin. Mihin taasen Jarkko vastaa, että ai, onko sinne Keravan kaltaiseen kolmanteen maailmaan jo vedetty puhelinlangat.

Vietettiin tässä juuri puolivuotispäivää (wow!!!). Kuukausien kuluessa parinkymmenen vuoden ikäero, samoin kuin parinkymmenen kilometrin etäisyys, menettävät merkitystään. Ei sitä joka yö tule valvottua kattoa katsellen ja pohtien, että onpas nyt jäätävä tämä tilanne ja ai herranjestas sentään mitenhän tästä nyt eteenpäin. Ei enää ainakaan.

Haluaisin toki kovasti sanoa, että ikä on vain numeroita, piste. Että mitä väliä sillä on, kun on kyse aikuisista ihmisistä. Toki näillä argumenteilla pelaan yleensä, mutteivät ne mitään taivahan tosia ole. Ikäerolla on merkitystä — ei välttämättä sukupolvikokemuksen kautta, mutta elämänvaiheiden näkökulmasta.

Minä olen toisen vuoden yliopisto-opiskelija; alana varhaiskasvatus, jos se ei ole tullut aiemmin puheeksi. Toiveissa tai aikomuksissa (positiivisuuteni määrästä riippuen) on opiskella vielä pitkään, parhaimmassa tapauksessa väitöskirjaan asti. Vuosissa se on kahdeksasta eteenpäin. Se tarkoittaisi, että olisin yli kolmekymppinen, kun pääsisin työelämään ja sen mukaisille liksoille. Jarkko olisi silloin yli viisikymmentä.

Tajuan hyvin, mitä Meriläinen tarkoitti tekstissään epätasa-arvoisista asemista ison ikäeron parisuhteissa. Jos ajateltaisiin ihan opiskelijabudjettielämän ulkopuoleltakin, esimerkiksi ajankäyttö minulla, yhden lapsen äitinä, parikymppisenä opiskelijana, on täysin erilainen kuin multitaskaavalla yrittäjä-työnarkomaani-miesystävälläni. Minun täytyy aikatauluttaa eloni vartin tarkkuudella, jos siis tahdon elää reunalla. Jarkko voi mennä ja tulla, miten duunit vain suinkin joustavat. 

Tämä on meidän parisuhteemme suurin ristiriita, keskustelujen kuumin peruna, haaveiden inhorealistinen tyrmääjä ja arjen turhauttavin, väistämättömin fakta.

Mutta — aina on joku ihana mutta — luoviminen, kompromissit ja aikataulumambo ovat hyvän parisuhteen kulmakiviä siinä missä luottamus ja rehellisyyskin, eikös? Jos on jotain timanttista, jotain, mikä tekee oikeasti hillittömän onnelliseksi, ei sitä raaskisi poiskaan heittää, vaan koska minä lounastan Unicafessa ja toinen Kiilassa. Ei, siinä tavataan puolimatkassa ja mennään vaikka McVeganeille luentojen ja palaverien välissä. 

Emme ehkä jaa samoja kokemuksia markkojen muuttumisesta euroiksi (minä aloin silloin saada viikkorahaa kaksi euroa, Jarkko varmaan etsi sijoitusasuntoja tai jotain vastaavaa), mutta olemme muilla tavoin yhteensopivia. Kummankin henkinen ikä jossain kolmenkympin huitteilla. Maailmankatsomus ja arvot kohtaavat noin suunnilleen. Huumorintajut risteävät. Viihdytään. Se on se, mille minä antaisin (ja annankin) suurimman merkityksen.

Ja, kuten Meriläinenkin asian ilmaisi, loppupeleissä parisuhteiden suhteen suhteeseen kuulumattomilla tulisi olla vakaa puuttumattomuuden periaate. Tykkään tuosta ajattelutavasta. Ei kai tämä sen monimutkaisempaa ole. 

Follow my blog with Bloglovin

Neljä seinää, viisi päivää

Demi

Me olimme ihmiskokeessa. Anteeksi dramaattinen aloitukseni siirappisi jälkeen (oot rakas<3), mutta sain tämän ajatuksen päähäni, enkä pääse siitä eroon muuta kuin näppiksen kautta. Joulukuun puolella lähdettiin Saarenmaalle liki viikoksi, vähän niinkuin toisintamaan viime toukokuun reissu.

Vertaan tahattomasti ja tahallisesti näitä kahta matkaa toisiinsa ehkä tarpeettomankin paljon. Toukokuussa 2018 Viron Saarenmaalla oli täysi kesä. Istuttiin tuntikaupalla parvekkeella puhumassa, kierrettiin saarta kuvailemassa, nautittiin kesästä ja toisistamme. Joulukuussa 2018 Saarenmaalla oli harmaata, pilvistä ja loskaista. Lähdettiin saarelle missiona rentoutuminen. Luvassa oli Netflixin ja chillin loputon suo — ja uusi vuosi siinä sivussa.

Muutama päivä neljän seinän sisällä, poistuessa suunnilleen ainoastaan kauppaan, menee vielä oikein hyvin. Mutta olen altis mökkihöperöitymiselle. Olosuhteethan olivat paremmat kuin mainiot: hyvää ruokaa, juomaa, seuraa. Varsinainen tekeminen vain puuttui.

Miltei viikon ihmiskoe ei kuitenkaan saanut minua hyppimään seinille tai tekemään Hohtoja, mutta se nosti kysymyksiä. Ensinnäkin, onko minulla oikeasti tylsää, ensimmäistä kertaa ties moneen vuoteen? Toiseksi, miten voi olla mahdollista, että olen näin… rento?

Uudenvuodenaatto ja Kuressaaren suunnilleen ainoat kulkijat.

Minä en muista toukokuun matkasta vaateröykkiöitä (vaikkakin se kyllä kuulostaa ihan minun toiminnaltani, hups). Muistan sikarit, dronen, kraatterijärven ja epävarmuuden siitä, mitä hittoa tässä on tapahtumassa.

Sille epävarmuudelle kävi jotain tuossa kesän ja syksyn aikana. Onhan se pyörinyt mielessä ja keskusteluissa, mutten ole ajatellut sitä enää itseni kautta, vaan yleisesti epätietoisuudesta tulevaa kohtaan. Epävarmuus mielessäni talttui siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnet minut jo niin hyvin.

Uudet parisuhteet ovat aina vähän hapuilua, epäilen, kaikilla. Ajatusvirta käy vuolaana omassa mielessä, pohtien tykkääkö vai eikö tykkää, mitä pitäisi kertoa, mitä haluaisi kuulla. Minun ja sinun kohdalla näitä dialogeja ei ole käyty yksityisesti pääni sisällä, vaan yhdessä puhuen. 

Jestas mitä oivalluksia siitäkin on seurannut. Onhan se vaatinut hirvittävästi sokeaa luottamusta alusta lähtien, mutta joskus intuitio voi vain olla oikeassa. Kannatti luottaa. Se, että pystyin ja pystyn puhumaan sinulle ensi viikon suunnitelmista, avaamaan kipeimpiä traumoja, kertomaan anekdootteja menneistä sekoiluista ja kommentoimaan ihan vaan miltä aamupalani maistui tänään, on tärkeintä epävarmuuksien kadottamisessa. 

Saarenmaalla tajusin, että pystyn olemaan — olen — täysin oma itseni. Ilman mitään tarvetta skarpata mihinkään suuntaan tai pienintäkään epäluuloa siitä, että vaikuttaisin ärsyttävältä (jostain syystä asia, mistä huolehdin ihan liikaa). Voin sanoa, mitä mieleen juolahtaa ja olla millä tuulella satun olemaan. 

Olla ihan vaan minä. Huikeaa. 

Matkalla taas.

Jarkko

Melkein päivälleen seitsemän kuukautta sitten me oltiin viimeksi täällä kun pyysin sua mukaan pohtimalleni rentoutumisretriitille. Oli ollut rankka kevät ja suunnittelin meneväni Saarenmaalle vanhempieni loma-asunnolle pitkäksi viikonlopuksi. En muista juuri nyt tarkkaan, mutta taisit aika nopeasti vastata myöntävästi ehdotukselle lähteä mukaan.

Siellä me. Tätä kuvaa ottaessamme ei kumpikaan ajatellut, että tästä tulisi yhtään mitään.

Sitten elämä tapahtui. Muistan sen kun istuit siinä samassa tuolissa missä nytkin. Pienen loma-asunnon olohuone oli suunnilleen täynnä vaatteitasi, nurkasta nurkkaan – enkä itsekään osannut organisoida omia tavaroitani kovin onnistuneesti. Tästä syystä tällä kertaa heti sisäänkäveltyämme ehdotin, että josko vaatekassit sitten pidettäisiin makuuhuoneen puolella.

Sori.  

Mutta juuri nyt luet kirjaa vieressäni samalla upottaen leukaasi neulepuserosi kauluksen sisään, jota teet kun keskityt johonkin tai jännittää. Kirjan tietäen todennäköisesti molempia.

Koko ajomatkan tänne mietin, kuinka onnekas olenkaan, että mulla on sut. Haluaisin käsitellä sitä tunnetta jotenkin rationaalisemmin, konkreettisemmin, mutta siitä huolimatta huomaan havahtuvani samaan tilanteeseen aina aihetta pohtiessani – tuijottavani sua vain hölmistyneenä ja säpsähtäväni ajatuksestani hereille ja miettiväni, satuinko hetken koomassani kuolaamaan suupielestäni. 

Toki tällä kertaa satunnaiseen torkahteluun löytyy syyksi sekin, että heräsimme tänään klo 05:30 vain muutaman tunnin unien jälkeen ja päätimme, ettemme käy sänkyyn ennen yhdeksää. Odotettavissa iltaan kohden tihentyvää haukottelua ja torkahtelua. 

Yritän rationalisoida väsyneessä mielessäni nyt tarkemmin, miksi sun kanssa on niin mukava matkustaa:

1.) Osaat reagoida kaikkeen oikein. Ehdotat, puhut ja huomioit ympäristöäsi – mikään ei ole oikeastaan ”ihan sama”. Ja vaikka olisikin, niin silti sulta löytyy aina jokin vastaus joka kääntää vaakakuppia jonkin vaihtoehdon suuntaan edes pikkiriikkisen.

2.) Otat mu(u)t huomioon. Tarjoat auttavaa kättä, oli kyse sitten bensiinin maksamisesta, juotavan tuomisesta tai tavaroiden pakkaamisesta. 

3.) …tai et oikeastaan edes tarjoa, vaan toimit. 

4.) Vaikka vegaanisen ruoan etsiminen sulle on (varsinkin täällä) tavallista vaikeampaa, et ikinä vaadi, että noudattaisin samaa ruokavaliota. Tiedän kyllä, että vaikka suhtautuisitkin pekoniaamiaiseeni vähän syrjivästi, tykkäisit musta silti sen jälkeenkin. Edes vähän.

5.) Sitten vielä se, että edelleen huomaan aina välillä tuijottavani sua hölmistyneenä ja tajuavani, että ”tuo nainen saa mut olemaan parempi mies” – ja ajattelevani itsekseen, kuinka paljon sua rakastankaan. 

Älä ikinä sano minua Jarkkoliiniksi.

Jarkko

Yllätyin jossakin välissä viimeisen puolen vuoden aikana tajutessani, että suhtaudumme jouluun suunnilleen samalla tavoin. Joskus lapsena, vähän aikuisenakin oli tärkeää koristella kuusi, herätä joulupäivänä äiteen tekemän joulupuuron tuoksuun ja avata perheen kanssa lahjat pikavauhtia, kerätä myttyiset lahjapaperit paperikassiin, tuikata ne takassa tuleen ja vetäytyä jokainen tahoillemme lukemaan niitä väistämättömiä joululahjakirjoja, joita jokainen meistä sai aina jostakin paketista. Joskus kaksikin.

Sitten jossakin välissä tuli muutos. Joulu ei merkinnyt minulle enää mitään muuta kuin massiivista stressin täyttämää kulutusjuhlaa, jossa ihmiset – minä mukaan lukien, kokivat tarvetta lahjoa ihmisiä joista eivät välttämättä edes pitäneet. Tajusin, että kuinka tahansa rakastankaan vanhempiani – vietän mieluummin joulua yksin. Omassa rauhassani, kaupungissa, jossa ei tunnu olevan lisäkseni ketään muuta. 

Silti säilytän mielessäni sitä muistoa, kun ollessani 5- tai 6-vuotias, tein ensimmäistä kertaa jouluna pienoismallin Douglas A-20 -lentokoneesta enoni kanssa. Myöhemmin samainen pienoismalli kärsi lohduttoman kohtalon isäni Saabin takaikkunalle kesäkuumalla unohdettuna ja vannoin rakentavani uuden. Siihen meni yli 30 vuotta ja tänä kesänä annoin sen pojallesi. 

Tämä oli käännekohta. Jouluaatto 2015. Olin henkisesti todella pohjalla ja se kaikki kulminoitui Jouluaattoon ja ihmisiin joiden kanssa sitä vietin. 

Olen tyytyväinen siihen, etten vuosiin ole enää ostanut turhaa rompetta kenellekään, vaan olen ollut aina varma siitä, että toinen ihminen tarvitsee sellaista – tai ainakin ilahtuu siitä ja silti lahja löytää käyttäjänsä. Ostan harkitusti, asioita jotka tuovat kokemuksia tai säilyttävät arvonsa.  

[sidenote: olen ihmiskunnan paskin lahjapaketoija, kaikki lahjani näyttävät poikkeuksetta ydintuhon kouriin joutuneilta.]

Muutama päivä sitten kerroit mulle tuon, että haluaisit luoda meidän kahdenkeskeiset, ”omat” jouluperinteet. Yllätyin. Osittain siksi, että en ollut edes ajatellut asiaa, mutta myös siksi etten itse koskaan ollut ajatellut tarvitsevani moisia. Siitä huolimatta hymyilyttää nyt kun ajattelinkin asiaa. Juuri se, mitä tuossa aiemmin kirjoitit – se, että ei oikeastaan tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. 

Ehkä osasyy yllätykseeni oli se, että ajattelin sulla olevan jo tietynlaiset perinteet oman perheesi ja lähipiirisi kanssa – ja niiden ollessa vakiintuneita, et ehtisi edes kokea uusia. Olisin tyytyväisenä viettänyt aaton itsekseni ja tehty sitten jotain joulu- tai tapaninpäivänä kahdestaan, mutta kuten sanoin, kyllä tämä minulle sopii vallan mainiosti. 

Yksi jouluperinteistämme muuten tulee tulevina vuosina olemaan Whamageddon. Olen aika varma siitä, kunhan vaan pystyn 2019 vakuuttamaan sinut siitä, että haaste kannattaa ottaa tosissaan ja sitten vältellään sitä yhdessä koko joulukuun. Tunnustan nyt itse kuitenkin heti sen, että pidän siitä biisistä minäkin. Et voi silti väittää vastaan etteikö se olisi aivan kosmisen imelä.

Vähän kuin mekin joskus. 

Joulusta silti viis. Enää vajaa viikko niin lähdetään reissuun. 

Sitä odotellessa. Jos vaikka saataisiin Youtubeen tehtyä siitä jonkinlainen matkavideokin, mikä johdattaa meidät vuoteen 2019.

Uusia perinteitä

Demi

En ole mukavuusalueellani tähän aikaan vuodesta. Olen tapellut kaamosmasennusta vastaan koko pienen ikäni (heehhh), vaikka vaikeimman eli marraskuun yli ollaankin jo päästy.

Joulu ei tarkoita minulle rauhoittumista ja rentoutumista, vaikka sitä kovasti toivoisinkin. Koen tästä jopa syyllisyyttä näin äiti-ihmisenä; muutama vuosi sitten yritin ”laittaa joulua” suunnilleen lokakuusta lähtien, päästä tunnelmaan, koristella, kokata, laulaa ja odottaa. Ei se katastrofiksi äitynyt, mutten saanut siitä mitään mainittavaa irtikään. 

Sittemmin olen ollut hyväksymään päin tämän jouluinnostumattomuuteni kanssa. Edelleen stressaan lahjuksista ja ruokapuolesta, mutta olen riisunut omat joulunviettotapani mahdollisimman koruttomiksi. Ja pidän niistä niin.

Pidän kuitenkin perinteistä. Tuttuina itseään toistavista asioista, sellaisista kulmakivistä, joiden olemassaoloon voi luottaa. Niiden tulee vain olla minunlaisia, ei ylimääräisiä paineita tuottavia, jotain helppoa mutta originellia, yksinkertaisia mutta uniikkeja. Tietenkin suvussa kulkeneet traditiot ovat osaltaan siirtyneet minunkin elämääni, mutta pidän erityisesti uusien perinteiden luomisesta.

Parhaimmat perinteet syntyvät puolivahingossa. Kuten lähes jokakesäinen synttäribrunssi ystävilleni (idea lähti siitä, ettei kuusihenkisellä kaveriporukallamme ollut yksinkertaisesti aikaa pidempiin kekkereihin keskellä kesäkuuta) tai viinirypäleiden syönti uutenavuotena (vietettiin äitini ja lapseni kanssa kuukausi Espanjassa toissavuonna, sieltä tarttui tämä mukaan). 

Tai tämä nimenomainen joulunvietto eroperhemalliin: ipana on isällään, mutta joulupukin kolkutellessa ovelle olemme siellä kaikki vastassa — minä, äitini, siskoni, lapseni isän vanhemmat ja sisarus. Lapsenihan on sukujensa nuorimmainen, mikä tarkoittaa sitä, että siellä me aikuiset veivaamme kuusen ympäri joulupukin lyödessä tahtia, vain ja ainoastaan kuusivuotiaan joulufiiliksen säilyttämiseksi. Hiukan absurdia, mutta äärimmäisen herttaista. En vaihtaisi mihinkään muuhun.

Meidän parisuhteemme Jarkkoliinin kanssa on varsin tuore, alle vuoden kypsynyt raakile. Tässä ei ole luonnollisestikaan ehtinyt muodostua käyttäytymispatteristoa kalenterivuoden juhlapäiville. Mutta myönnän, pitäisin kovasti ajatuksesta, että muodostuisi. Vaikkei joulu pääse lempijuhlalistallani edes top viiden joukkoon, on se häiritsevänkin iso osa gregoriaanista ajanlaskua ja ennen kaikkea markkinoita. 

(Joko Jarkko muuten mainitsi, että hävisi Whamageddonin? Siis sen pelin, jossa pitäisi vältellä Whamin Last Christmas-veisua koko joulun, ja jos onnistuu välttämään, on voittaja? Raahasin Jarkon Tokmannille ale-Legoja metsästämään ja siellä se sitten iski. Hyllyjen välistä kuului vain ”Menen katsomaan jos näillä olisi pipoja… EEEEEI!” Se oli sitten siinä. Raasuparka. Mitä minuun tulee, minä itseasiassa pidän kyseisestä lurituksesta. Siinä on kliseisyydessään jotain sympaattista.)

Kuitenkin siis, jouluksi eristäytyminen neljän seinän sisään ei ole vaihtoehto. On keksittävä jotain muuta. Tänä vuonna, joulupukin visiitin jälkeen, on vuorossa joulupäivällinen äidilläni. Minä kokkaan, kuten — perinteisesti — olen tehnyt siitä pitäen, kun lakkasin kelpuuttamasta silliä ja kinkkua lautaselleni. Tänä vuonna — edellämainitusta perinteestä poiketen — päivällisellä olet myös mukana. Annoin ohjeistukseksi tuoda juotavaa ja pieni varauksellisuus. Jommasta kummasta lienee hyötyä perheeni kanssa aikaa vietettäessä.

Aattoilta on kuitenkin vain meille. Ipana tulee joulupäivänä, silloin on suunnitelmissa joko rötväystä tai luistelua säästä riippuen. Mutta aattoilta, se vietetään uusia perinteitä tehden. Ehkä se on yhdeksältä nukkumaan, jos yliannostelet allergialääkkeesi ja simahdat. Ehkä se on joululahjoista syntynyt massiivinen riita (niinhän sinä toivoit, eikös!!). Ehkä se on Keravan yö. Ei, se olisi kyllä liian ankeaa. No, oli mitä oli, minulla on tunne, että siitä syntyy uusi perinne. 

Kysykää vaikka ensi vuonna uudestaan.

Tästä se lähtee!

Jarkko

Hei elämäni valo ja tervetuloa myös minun puolestani teille kaikille muille jotka tätä blogia olette saapuneet lukemaan. 

En ota kunniaa tämän ajatuksen keksimisestä, koska en muista ihan kaikkia yksityiskohtia siitä hetkestä, jolloin tästä blogista ensimmäisen kerran puhuttiin. Pyydän sitä anteeksi, sillä olin tuolloin onneni kukkuloilla. Kiertämässä kotimaatamme naisen kanssa, jota pidin vielä muutamia kuukausia aiemmin mahdollisimman epätodennäköisenä lähtemään kanssani yhtään mihinkään, saati syvenevien tunteideni kohteena. 

Rauma 8.7.2018. Tän illan ja yön jälkeen sanoit, että haluaisit suhteen mun kanssa. Yllätyin, mutten voinut lakata hymyilemästä koko päivänä.  

Sen jälkeen onkin ollut paljon vilkkaampaa ja aika monta kertaa ollaan molemmat pysähdytty kysymään itseltämme ja toisiltamme, miksi ihmeessä tämä suhde tuntuu paitsi luonnolliselta, myös uskomattoman helpolta. 

Oon puolileikilläni sanonut aiemmin, että meidän pitäisi riidellä. Ei siksi, että haluaisin, vaan siksi, että nähtäisiin miten me selvitetään riidat. Tällaista tilannetta ei ole tullut vielä vastaan, enkä edes haluaisi tulevan. Toisaalta, jos tulee – tiedän meidän pystyvän puhumaan siitä, mikä ikinä sen riidan aiheena onkaan. 

Palatakseni tähän blogiimme, en tiedä vielä mitä tästä odotan. Tiedän sun tarjoavan tätä kautta paljon kaikupohjaa omille kysymättömille ajatuksilleni, mutta myös haasteita, mitä en vielä osaa odottaa. DeeDee,  anna tulla vaan, vastaan kaikkeen mitä pystyt heittämään ja vielä vähän enemmän.