Vielä täällä

Demi
<3

Kirjoitan tätä tekstiä sunnuntai-iltana kello 23.02. Ajatuksena on välittää pienen pieni viesti blogiosallisuuttani vaivanneesta hiljaiselosta. 

Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa. Arki kulkee vaan niin lujaa tällä hetkellä. Kun kirjoitan noin, se kuulostaa melkeinpä valitukselta. Mutta melkein on metri rannasta, kuten mummoni sanoisi, ja siihenkin on moni hukkunut. Melkeinpä ei siis merkitse juuri mitään varmaa, ei edes sitä, että nopeatempoinen arkielo olisi huonoa arkieloa. 

Kuluttavaa se toki on. Opiskelupäivät saattavat venyä kymmentuntisiksi. Etäpäivät ovat töitä ja hyppytunnit salikäyntejä varten. Päälle Kerava-Helsinki -välin ravaaminen. Kodin, kissojen ja skidin huolto, ruokinta ja läsnäolo. Satunnaiset sosiaalistumisyritykset (”olipa ihana nähdä, nähdään pian uudestaan!”) satunnaisten ystävien kanssa. Viikonloppujen tavoitteena rentoutuminen, toteututus kuitenkin yleensä vapaa-ajan pakkoviettoa — mikä johtaa siihen, että sunnuntain uupumus voi olla maanantaitakin pahempi. Unohtamatta kaikkea ympäröivää kuormittavaa ainesta, kaikkea sellaista mihin pitäisi perehtyä ja osallistua, kaikkea eduskuntavaalien ja ilmastokriisin väliltä.

Yliopiston vessassa oppii toisinaan enemmän kuin luennoilla. 

Ja sitten vielä parisuhde. Rakas, voimia antava, palauttava parisuhde. Toinen, jolle voi purkaa liian hitaasti kävelevien ihmisbarrikadien idiotismi (ja olet liian kiltti, kun et sano syyn olevan minussa, kun lähdin taas liian myöhään), liian pitkän päivän riittämättömyyden tunteita ylitsepursuava hermoromahdus (mihin osaat sanoa juuri ne lohdullisimmat sanat, joita en kuitenkaan usko, mutta sanot silti), mutta myös liian korkealentoiset ajatusketjut mahdollisista tulevista kandiaiheista ja urasuunnitelmista (arvostan eläytymistäsi, vaikkakin tiedän sen olevan ainakin jonkin verran epäaitoa aiheiden velloessa varhaiskasvatuksessa). Tämä parisuhde ei ole missään vaiheessa ollut osa kuluttavuuden jatkumoa, vaan päinvastoin. 

Toimiva parisuhde laskee stressileveleitä takaisin sietokyvyn alueelle, mikä perustunee terapiatyyliseenkin ”on joku, jolle kertoa kaikki” -ajatteluun, mutta ei selitä koko totuutta. Minä saan parhaiten energiaa siitä, että tiedän, etten ole yksin. Parisuhde on meluaita minun ja hälisevän ulkomaailman välissä. Se on aallonmurtaja minun ja myrskyävän deadlinejen, lööppien ja to do-listojen meren välissä. Parhaimmillaan parisuhde on pahimmissakin tilanteissa se palovaroitin, joka nappaa päästäni nousevan ylikuormitussavun, piippaa ja saa minut tiedostamaan, ettei minun tarvitse selvitä tästä itsekseni. 

Minulla on kumppani, minulla on tiimi. Minä olenkin me, ja me emme vain selviä arjesta, vaan me onnistumme siinä. Ajoittain ehkä jopa iloitsemme siitä. Esimerkiksi silloin, kun kuusivuotias piirtää hämmentävän tarkat profiilit meistä iltapalapöydässä. 

I got them tiddies.

Koko paletin ohessa 1638 on ollut — on edelleen — yhteinen projekti, dialogia parisuhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole se ensisijaisin voimavarojen projektiopaikka, ymmärtänette. Jarkko on ollut aktiivisempi, ja tulee varmaankin jatkossakin olemaan. Tällä hetkellä hän valmistelee postausta otsikolla ”Miten saat itseäsi selvästi paremman näköisen tyttöystävän?”. Odotan kauhuissani innolla. Niin varmasti me kaikki. 

Itseasiassa toisenkin asian takia piti tulla postaamaan tänne. 1638:a voi seurata tätä nykyä myös Bloglovinissa. Mutta nyt kello on jo 23.33, ja tästä pienestä lyhyestä nopeasta still alive -postauksesta on rönsyillyt pitkä arkipurkautuminen. No, ehkä se oli tarpeen sitten. Nähdään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *